15.12.2007
Jäähalli/Helsinki
Suomalainen Hidria Spacefolk sai varsin otollisen yleisön keikalleen, kun pääsi lämmittelemään Porcupine Treetä. Bändi otti haasteen vastaan ja näinpä tämä 1999 perustettu proge-bändi veivasikin omaa instrumentaalimaalailuaan nöyrästi, mutta antaumuksella. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lohjalaisen kokoonpanon aikana hävisi hyvin huomaamatta ajan ja paikan taju. Vaikka lämmittelijä oli varsin tuntematon, niin ei itse pääbändikään mikään tunnetuimpia kokoonpanoja ole. Siitä huolimatta alun perin Kulttuuritalolle suunniteltu keikka jouduttiin suosiolla siirtämään Jäähalliin.
Bändin kahdenkymmenen vuoden uralla keikka oli ensimmäinen Helsingissä ja ajoitus oli varsin otollinen. Bändi on näin proge-buumin harjalla saavuttanut uudella levyllään Fear Of A Blank Planet suurempaa suosiota. Viidakkorumpu oli myös paukuttanut innostuneesti viime kesäisen Ilosaarirockin hyvästä keikasta. Kuten Ilosaaren keikka, myös Jäähalli korkattiin komeasti Fear Of A Blank Planet–kipaleella. Helmiä ei säästelty turhaan loppuun, vaan kolmantena biisinä kuultiin jo äärettömän kaunis The Sound of Muzak. Ja aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, pian kaivettiin akustinen kitara esille ja ilmoille helähti hienosti kasvava Lazarus.
Tämän jälkeen matka jatkui omaan, varsin seesteiseen tahtiinsa. Vaikka monet pistävätkin Porcupine Treen proge-kastiin, niin periaatteessa materiaali on aika simppeliä. Mitään yltiömäisiä vuoristoratameininkejä, tempojen vaihteluja ja elämää suurempia kikkailuja ei harrasteta. Myös bändin lavaliikehdintä on hyvin minimaalista varjoissa piileskelyä, varsinkin basisti Colin Edwin oli lähes selkä kiinni rumpusetissä ja kontakti yleisöön hoidettiin lähinnä välispiikkien aikana. Jopa bändin paljain jalkain tepasteleva, ikäistään paljon nuoremmalta näyttävä keulahahmo Steven Wilson tuo itseään hyvin vähän esille.
Tietyllä tavalla toimiikin, että annetaan tilaa kauniille ja herkälle musiikille, valoille ja välillä taustalle pyöriville, vangitseville ja musiikkia tukeville videoille. Parhaimmillaan erittäin vahvoilla biiseillä keikka rullaa hyvin, mutta aina välillä kompastuttiin liialliseen Pink Floyd–jumitteluun. Tämä on tietysti kuulijan musiikkimausta kiinni, sillä kyseinen dinosaurus ei suosikkeihini kuulu, vaikka se tätä bändiä onkin inspiroinut vahvasti.
Keikan aikana varsinkin istumapaikoille ei keikka ilman notkahduksia sujunut, mutta biisit kuten Blackest Eyes pitivät huolen siitä, ettei torkkumaan päästy. Loppupuolella myös tehokeinot valonheittimistä lähtien pelastivat paljon. Keikan viimeinen biisi oli uuden levyn lopettava Sleep Together. Hivenen vaisun encoren aikana kuultiin vielä kolme biisiä, keskimmäisenä Trains. Kaiken kaikkiaan hivenen pitkänoloisen, mutta mielenkiintoisen keikan aikana tuntui varsinkin uusi levy erottuvan raskaudellaan edukseen. Parhaimmillaan bändi onnistuu olemaan erittäin koskettava, pahimmillaan tylsä. Vaikka vuoden paras keikka ei kyseessä ollutkaan, oli hienoa nähdä bändi ensimmäistä kertaa livenä. Ja tuskinpa kukaan paikalla olijoista panee pahakseen, jos yhtye lunastaa keikalla antamansa lupauksen ja palaa vielä Suomeen.
Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
