Ilosaarirockin lauantai
14.07.2007
Laulurinne/Joensuu
Voi Jeesus sentään. Matkalla Joensuuhun junan ikkunasta ei näkynyt muuta kuin sateista suomalaismaisemaa. Metsissä ja pelloissahan ei mitään vikaa ole, mutta vesisade, se ärsyttää kun on kyse festareista. Pahinta piti tietysti pessimistinä pelätä, mutta onneksi jälleen kerran sitä oli väärässä. Luontoäiti palkitsi lauantaista festarikansaa auringonpaisteella.
Viimeistään siinä vaiheessa kun vanha kunnon hardcore-retkue Valse Triste aloitti päivän Rekkalavalla, aurinko alkoi paistaa. Varsinaista hellettä ei ehkä ollut ihan koko päivää, vaan pikemminkin pääosin pilvistä, mutta oikea asustus oli silti shortsit tms. Valse Tristen riehakas ja rento paahto toi heti useamman karvaisen miehenperseen pyörimään silmien eteen, joten päivä ei olisi voinut alkaa paremmin. Jos ei jaksa ottaa musiikkia turhan vakavasti ja karvainen remellys on mieleen, niin Tristeä parempaa festariesiintyjää ei olekaan. Ihan kuin solistien kalsariraitojen esittely ei olisi riittänyt, saatiin lavalle vielä miehisesti pahvikitaralla taituroinut bonusäijä. Niin oikein. Punk-paahtoa ihan sillä aidolla haistakaa paska!-asenteella.
Hikistä oli ulkona, mutta niin oli sisällä Kolmoslavallakin (telttahan se itse asiassa on) kun Hidria Spacefolk soitteli mukavan runsaslukuiselle yleisölle. Avaruusleijuntaa, ja omassa lajissaan kyllä perhanan mainiota sellaista, mutta happea oli pakko saada enemmän. Niinpä matka kohti Rentolavaa ja reggaen pariin. Takuuvarma viihdyttäjä Puppa J ja Tasottavat oli syystä tai toisesta perunut, oli paikalle saatu samaa jyväskyläläistä reggae-jatkumoa edustava Profeetta ja Uusi maailmanuskonto. Mutta olivatko profetiat sittenkin liian hämäriä ulkoilmaan? Debyyttilevy Hallusinogenesis on toiminut etenkin kuulokekuuntelussa kotioloissa, mutta taisivat mennä jutut ja äänet suurimmalta osalta ohi. Toki hillittyä heilumistakin näemmä harrastettiin rannan tietämillä. Tanssin kautta transsiin, siihen tämä musiikki on kieltämättä omiaan.
Rekkalavan seuraava esiintyjä oli yksi koko festivaalin mieleenjäävimpiä. Joensuulainen Klaus Thunder & Ukkosmaine ei ole nimestään huolimatta nähnytkään heviä, mutta sankarimeininkiä kaksikon hilpeässä elektro-valloittavuudessa kyllä piisaa. Wilhelm Meisterin kasari-henkiset syna- ja rumpukonetaustat ovat sinänsä aika peruskauraa, mutta kaksikon kieltämätön pop-melodisuus, biisien yhteislaulukoukukkuus ja sympaattinen naiivisuus sekä Klaus Thunderin hillitön esiintyminen veivät pisteet kotiin. Jalat nousivat ja yhteislaulun puolelle mentiin, kotiyleisölle kun pääsivät esiintymään. Niinivaaran seudusta laulava kotiseuturakas duo on levylläkin hyvä, mutta livenä kerrassaan mainio!
Telttojen uumenista päälavan loistoon tiensä parin vuoden sisällä selvittänyt Maj Karma kadotti ehdottomasti osan itseään nimen lyhentymisen myötä. Taakse ovat jääneet ne ajat, kun tummiin kaapuihin pukeutunut mystinen äkäpääorkesteri ruoski yleisöään vihaisilla ja omaperäisillä soundeilla päin kasvoja Ilosaarirockin ahtaassa teltassa. Vaikka Herra Ylpön karisma on edelleen tallella, on yhtye tuntunut saavan kummallisia ”koko kansan bändin” piirteitä, jotka sopivat kokonaisuuteen yhtä hyvin kuin hempeät pastellivärit. Ei sillä, toimiihan kokoonpano livenä aivan mainiosti, eikä edellisen levyn nimikkoraita Ukkonen paljoa häviä Ääri-levyn upealle Very Important Personille, mutta tietty närkästys selkärankaan on silti iskostunut. Ylpön heittäessä yleisön suosikkibiisi Attentaatin aikana basisti K. Kuritun kanssa painiksi lavalla, heräsi vain kysymys: kuinka tuo olisi onnistunut pitkässä nahkahameessa?
Puolalainen Vavamuffin aloitti reggae-settinsä ihan helvetin laiskasti. Kolmella mikkimiehellä koristeltuun potkuun olisi samantein voinut lisätä ainakin kaksi vaihdetta. Onneksi sisäinen toive kuultiin jossain ja myös reippaampaa settiä alkoi puskea. Ihan kelvosti asiansa hoitanut bändi oli kyllä ihan oikeassa paikassa, koska tanssijalka oli aktiivinen ja Ilosaaren rento ranta on ehkä Suomen paras paikka moisille kesteille. Natasha-biisi jäi parhaiten mieleen, vaikka mikään todellinen reggae-hurmos ei tämä Puolan retkue silti vielä ollut.
Ilosaaressa todistettiin viimeisiä mahdollisuuksia nähdä Leinosen Villen iskelmälevyn tiimoilta koottu Chrisse Forever Band lavalla, joten Kakkahätä-77 jäi väliin. Paidan kävin noutamassa kyllä. Leinonen oli juhlan kunniaksi sonnustautunut todella tyylikkääseen harmaaseen pukuun, bändi kliseili suomalaisen iskelmätaivaan pukeutumisylilyönneillä – esimerkiksi kosketinvelho Risto Ylihärsilän supersankari-asu oli jotain valtavaa. Pari ensimmäistä ikivihreää eivät vielä oikein vieneet mukanaan, mutta kyllä Kesän lapsi, Pieni ja lämpöinen ja Heinillä härkien kaukalon mm. pistivät ihmiset valssaamaan ja kyyneleitä silmiin. Todellista Leinosen virtuositeettia päälava ja pilvinen iltapäivä eivät kyllä tukeneet. Aurinko, illan viimeisen esiintyjän paikka tai konserttisali olisivat olleet oivallisia lisiä tähän kokonaisuuteen. Hieno esiintyminen silti.
Jenkkilän eteläisistä osavaltioista Joensuuhun saatu hiphop-porukka CunninLynguists houkutteli Kolmoslavan täyteen yhtyeen faneja ja muita hyvästä rytmimusiikista kiinnostunutta yleisöä. Voi mikä uskomaton, hikinen fiilis oli heti alusta asti! Enpä muista millään hiphop-keikalla kuulleeni moista yleisökuoroa porukan vastatessa lavaröpöttäjien riimityksiin. Moinen mökä voi lähteä vain asialle omistautuneista faneista ja muuten vain innostuneista ihmisistä. Ja kyllähän CunninLynguists sellainen porukka on, mitä kehtaa fanittaa ja mistä sopii intoilla. Hyviä biisejä, hyviä biittejä ja energistä esiintymistä. Ylipäätään keikka nousi meikäläisen hiphop-keikkojen kärkikahinoihin, ellei jopa ykköseksi asti. I say Cunning, you say Lynguists! Cunning! Lynguists! Cunning! Lynguists!
YleX-lava sai kunnian toimia areenana Calexicon Suomen ensivisiitille. Tusconista Arizonasta kotoisin oleva mariachia, americanaa ja muuta syrjäseutujuurevuutta useimmiten instrumentaaliseksi keitokseksi sekoittanut ryhmä houkutteli tunnelmallisesta musiikista kiinnostuneita teltan täyteen. Kahden multi-instrumentalistin, Joey Burnsin (keikalla kitara ja laulu) ja John Convertinon (rummut) muodostama ja sessiomuusikoilla ryyditetty kokoonpano latasi tiskiin alusta asti sitä, mitä oltiin odotettu.
Calexicon tuotanto on jo levyillä visuaalista ja äärimmäisen nautittavaa, mutta live-tilanteessa musiikki sai lihaa ympärilleen kuulostaen suorastaan hunajaisen täyteläiseltä. Aavikkomaisemista ranskalaiseen katukahvilaan, rapistuvan puutalon kuistilta kiikkustuolista pikkuklubin lavanreunustalle - näihin kaikkiin tunnelmiin päästiin matkustamaan lauantaina iltakahdeksan ja -yhdeksän välillä. Minas de Cobren kautta Crystal Frontieriin ja takaisin siis.
Lämmin kiitos Ilosaarirockin järjestäjille luottamuksesta Calexicon kiinnostavuuteen. Vaikka yhtye ei ole suuremman yleisön keskuudessa järin tunnettu, kerääntyi YleX-telttaan tosifanien lisäksi paljon ensikertalaista Calexico-matkailijaa. Yleisö palkitsi hienon keikan asiaankuuluvan railakkain aplodein. Musiikillisesti ja tunnelmallisesti mahtavan esityksen ainoa miinus oli syystä tai toisesta johtunut päätös olla soittamatta encorea.
Rentolavan kattaus - reggaeta, hiphoppia, skata ja muuta rytmimusiikkia - oli varmasti tullut festivaalin aikana selväksi lukutaidottomallekin yleisönosalle. Kuumin ulkomaannimi tömäyttelyn suhteen oli lauantaina esiintynyt Anthony B. Tämä jamaikalainen on osa kolmen bobo-rastan koplaa, joka on viime vuosikymmenen aikana noussut maailmanlaajuiseen maineeseen. Anthony B ei ole suosiossa loksinsa niin ikään turbaanin suojiin verhonneiden veljiensä Sizzlan ja Capletonin luokkaa, mutta asiaan vihkiytyneet kyllä tunnustavat hepun ansiot. Loistavaa, että "Finland massive" oli saanut vieraakseen varman viihdyttäjän ja julistajan.
Ikävä kyllä Anthony B:n ja taustabändinsä keikka oli sikäli tylsä tapaus, että mitään yllättävää ei kuultu. Kelpo biisejä, hyvää bändisoittoa pull-uppeineen, hienoa jalannostoa artistin taholta, rentoa rullausta klassikkorytmeihin ja äkäisempää hyppyytyspaukutusta. Eli juuri sitä, mitä sopi etukäteen odottaa. Vähimmäisvaatimukset täytettiin, mutta kuten monien jamaikalaisartistien kohdalla usein on, se näyttää suurimmalle osalle riittävän. Sääli, sillä levytetty musiikki kulkee saarella sen verran vinhasti eteenpäin, ettei mukana meinaa pysyä. Kuka keksisi livetilanteisiinkin uusia temppuja?
Vaikka päälavalla veivasi vielä PMMP:n kaltainen kansansuosikki niin seuraavan ison telttalavan esiintyjän eturiviin olisi päästävä. Varttia ennen keikan alkua oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Silti tarpeeksi lähelle ängettiin tarkastelemaan brittiläisen Porcupine Treen esiintymistä. Ja millainen esiintyminen se olikaan! Yhtyeen nokkamies Steve Wilson pahoitteli ettei bändi ollut aiemmin Suomeen eksynyt, mutta veikkailisin ettei kukaan kynnelle kyennyt enää muistele sitä pahalla.
Ei tarvinnut kuulua kuin pari ensimmäistä sointua uuden Fear Of A Blank Planet -levyn nimibiisistä kun porukka (josta kuulemma osa jäi täpötäyden YleX-teltan ulkopuolelle) oli jo banaaneina. Bändi veivasi vapautuneesti takuuvarmalla otteella ja yleisö palkitsi sen rytmikkäällä taputuksella sekä raivokkaalla huudolla biisien välissä. Setti koostui uutukaisen lisäksi lähinnä Deadwingin sekä In Absentian materiaalista, Trainsin ja Blackest Eyesin saadessa kenties hurmioituneimman vastaanoton. Lisäksi Wilsonin ensin pyydettyä kuuntelijoilta kärsivällisyyttä kuultiin liki 18-minuuttinen Anesthetize alusta loppuun. Järkälemäisessä biisissä ei ollut kuitenkaan yhtään liikaa ja Halon päätettyä täydellisen keikan oli olo niin euforinen, ettei tiennyt tuntuisiko oikeasti mikään enää miltään.
Rekkalavan "vaihtoehto HIM:lle" sai aikaan festarin siisteimmän pitin.Yhä tiukempaan kuosiin nivoutunut Tampereen seudun Abduktio sai jalat liikkeelle sen verran isolla alalla, että kieltämättä tuli seurattua enemmän pittiä kuin lavan tapahtumia. Mikko Suikkasen rähinästä ei kyllä saanut mitään selvää ja vasta taustalaulut taas todistivat, että suomeksihan tässä pistellään. Hikistä ja erittäin tiukkaa, eikä epäselvä laulu siis ollut mikään huonosta soundista johtuva juttu, ei siitä levylläkään paljoa selvää ota. Soundit olivat melkoisen kohdallaan ja bändin tinkimätön paahto sai nostamaan henkistä hattua. Sävyjäkin riitti, ei ollut mitään täyttä jyystöä.
Takaisin alkutunnelmiin pääsee tästä ja sunnuntain loppurutistukseen tästä.
Teksti: Nunnu Koskenniemi, Tomas Ojapelto, Tuomas Tiainen, kuvat ja teksti: Ilkka Valpasvuo
