Roadrunner

Porcupine Tree kuuluu niihin yhtyeisiin, joiden pysymistä ”suuren yleisön” tietoisuuden ulkopuolella on pakko suureen ääneen ihmetellä. Tämä uuden aallon progressiivinen rockyhtye yhdistää rockin dynamiikkaan elementtejä elektronisesta ja metallimusiikista, kaiken kukkuraksi sävellykset noudattavat paikka paikoin suuresti taidemusiikin lainalaisuuksia teemoineen ja harmonian variointeineen. Uskomattominta on kuitenkin se, että vaikka yhtyeen musiikkia voidaankin havainnollistaa termeillä, jotka antavat sen musiikista tavattoman vaikeasti ymmärrettävän ja elitistisesti hienostelevan kuvan, itse bändin musiikki tuntuu tavattoman vaivattomalta kuunnella! Melodia on useimmiten nostettu selkeänä esille ja vaikka harmonia aika ajoin venyy kohtuullisen kauas tavanomaisesta rokkenrollista, Porcupine Tree on hyvin kaunista musiikkia.

Laskutavasta riippuen on Fear Of A Blank Planet yhtyeen 9. tai 14. albumi. Ainoastaan kuuden raidan kestolle levittyvä, silti yli 50-minuuttinen keitos on teemalevy, joka maalaa kammottavan kuvan nykyajan kaupunkilaislasten suuntaa vailla olevasta elämästä. Musiikillisesti albumi ei ole suinkaan vain kammottava, vaan mukaan sopii niin heleää akustisten kitaroiden helinää kuin raskasta tuplabasaritykitystäkin. Elektronisten ainesten osuus tuntuisi olevan hieman korostetumpi kuin viime levyillä. Steven Wilson on tuntunut löytäneen lauluunsa poikkeuksellisen paljon tunnetta ja tämä on erittäin ilahduttava muutos yhtyeen soundissa. Nimikkoraita Fear Of A Blank Planet kulkee lähinnä kitaravetoisesti eteenpäin ja tarjoileekin muutaman todella herkullisen riffin. Kitarat on miksattu melko pintaan, rummut ovat paikka paikoin yllättävänkin kaukana taustalla. Toisaalta laulu on sekin nostettu hyvin selvästi pintaan, eikä tekstiä tarvitse juurikaan arvailla. My Ashes on todennäköisesti albumin lämpimin kappale. Todella kauniin kertosäkeen ympärille kietoutuu päällimmäisin toivonpilkahdus albumin synkässä yleisilmeessä. Tämän jälkeen käynnistyvä Anesthetize on albumin pisin kappale. Kyseessä on kolmitaitteinen sinfonia, jonka ensimmäinen osa paisuu hitaasti mittoihinsa kuin pilvien punertuminen aamun valjetessa, päätyen todella raskaaseen ja murheelliseen sadekuuroon. Keskimmäinen taite etenee kuin tuhansilla väreillä täytetty sähköjuna tarjoillen myös hyvin metallisia pätkiä ja hillitöntä progeilua. Lyhyen luftarin kautta siirrytään viimeiseen taitteeseen, joka valuu eteenpäin kuin pihka pitkin nuotion lämmittämää mäntyä ja sisältää levyn toisen unohtumattoman kauniin kohdan. Sentimental on murheellisempi puoli edellisen kappaleen lopun kauniita tunnelmia. Vaikka kyseessä on hyvin kaunis ja koskettava biisi, se tuntuu silti aavistuksen verran ilmeettömältä kuin ympärille jäävien kappaleiden loistossa. Tekstillisesti kyseessä lienee kappale, jossa on tiivistettynä koko albumin viesti. Way Out Of Here vajoaa murheeseen vielä hieman syvemmälle sisältäen niin tuskaisen kertosäkeen että huhhuh. Lopussa progeillaan taas vähän metallihohtoisesti ja Gavin Harrison saa paljon kaipaamansa usean tahdin mittaisen rumpusoolon. Viimeinen raita Sleep Together on hämmentävällä tavalla rankka PT-raita, tällaista julmaa sävyä ei yhtyeellä liene aiemmin kuultu. Albumi päättyy jollakin tavalla luovuttaneeseen sävyyn, kuin hyväksyttyyn kuolemaan.

Kirjoitin yhtyeen edellisen albumin, Deadwingin arvioon, että oikein pelottaa, mitä voi seurata, jos yhtye vielä tästä parantaa. Enää ei pelota, vaan olen iloinen siitä, että sain elää tarpeeksi pitkään kuullakseni vielä sen seuraavan levyn.