09.08.2007
Viime lauantaina Ankkarockissa esiintynyt The Gathering on tullut yhden tiehen päähän:
pari viikkoa ennen keikkaa ilmoitettiin, että se tulisi olemaan viimeinen yhdessä vokalisti Anneke van Giersbergenin kanssa. Ennen hänen liittymistään yhtyeeseen sen
toisen ja kolmannen levyn välissä, harva oli kuullut kummastakaan.
Oikeastaan, kun minulle joskus Mandylionin ilmestyttyä hehkutettiin doom-yhtyettä, jonka päävokalisti on nainen, olin hieman hämmentynyt, ja pohdin, millaiselta
naisen örinä kuulostaisi. Tämä kertoo paljon oman perspektiivini kapeudesta tuolloin, mutta konseptissa oli silti jotain radikaalisti uutta. On syytä huomata, että
vuonna 1995 sellaiset goottilaisen doommetalin edelläkävijätkin kuin My Dying Bride ja Anathema olivat vasta aloittamassa sittemmin joukkopaoksi muuttunutta siirtymää deathmetal-vokaaleista puhtaaseen laulutyyliin. Naislaulajistaan sittemmin tunnetuiksi tulleet Lacuna Coil, Within Temptation ja Nightwish debytoivat myös kaikki vasta vuotta paria myöhemmin. Naishevareita oli toki ollut ennenkin, Dorosta Girlschooliin, mutta tässä hetkessä ja skenessä Anneke ja Mandylion olivat uusien tuulien airuita.
Muistan elävästi sen, kun kuuntelin levyä ensimmäisen kerran. Se käynnistyy rujolla, pari kertaa toistuvalla kitarariffillä, ennen kuin muut soittimet liittyvät mukaan.
Ja sitten Anneken vahva, tumma, mutta silti kirkas ääni, jonka kuullessani jäin tuijottamaan stereoita hölmistyneenä. Tämä biisi, Strange Machines, vyöryy eteenpäin voimalla, jossa on roima annos kömpelyyttäkin, mutta se vain alleviivaa hetken määrittävyyttä yhtyeelle: tästä huolimatta siitä tuli fanisuosikki ja lähes vakituinen settilistan osa. Epäilemättä moni muukin koki vastaavan hetken levyn ääressä. Onneksi levy kuitenkin vielä nokittaa: painostava, kiehtovasti sovitettu Eléanor näyttää, että ennakkoluulottomuudestaan huolimatta kyse on kiistattomasti metalliyhtyeestä. Tasapainoilu tuplabasaripurkausten ja tunnelmallisemman riffittelyn välillä on myös siinä määrin inspiroitunutta, että krediitti läpimurrosta menee koko bändille. Oikeastaan alkulevy on yhtä juhlaa, kun kuulijaa hellitään vielä In Motion #1:n kerrostetuilla harmonioilla sekä Leavesin tunnehyö`yllä.
Levyn jälkipuolisko ei saavuta aivan samaa hurmosta, vaikka täytteestä ei tarvitsekaan puhua. Fear the Sea enteilee hiukan sitä rock-suuntaa, johon yhtye lähtisi jo seuraavalla albumillaan. Myös kymmenminuuttinen Sand and Mercury esittelee heidän progressiivisia ambitioitaan, sillä valtaosan biisistä soittajat kehittelevät kärsivällisesti yhtä teemaa, vokalistin lausuessa vain loppusanat. Samoin vähäinen on hänen roolinsa albumin etnokompeista ja kimeistä pilleistä koostuvalla nimiraidalla. Tämä kaikki on oikein nautittavaa, mutta vasta päätöksessä In Motion
#2 musiikki saavuttaa alkupään intensiteetin: siihen tarvitaan Anneke, jonka
pakahduttava tulkinta estää tunnelmoivia biisejä jäämästä vain taustamusiikiksi.
Mandylion jäi ainutlaatuiseksi levyksi myös The Gatheringin omassa kataloogissa, sillä sitä seurannut Nighttime Birds (1997) esitteli progerock-soundin, jossa säröt
oli puristettu minimiin, ja olen itse kokenut albumin sen persoonallisuudesta huolimatta hieman epätyydyttäväksi. Tämän jälkeen yhtye siirtyi maalailevaan vaihtoehtorockiin, jonka parissa se on pysynyt tähän asti (mm. albumeilla Souvenirs ja Home). Tästä huolimatta The Gathering on kantanut lähes täysin perusteettomaksi käynyttä metallileimaa, mikä on saattanut haitata heidän urakehitystään laajemman yleisön parissa. On myös vaikea kuvitella, miten yhtye voisi selvitä sitä nyt kohdanneesta erosta.
Teksti: Mikko Heimola
