Roskilden sunnuntai – Orgaanisesta elektroon

Viimeinen päivä. Sää oli jo asettunut aloilleen, ja vaikka rankkasateet olisivatkin tulleet takaisin, ei se olisi enää haitannut. Sunnuntai vietiin päätökseen erittäin rauhallisella temmolla: bändien katsomisen suhteen aikataulu ei ollut mikään järjetön ja genretkin etenivät hitaana cresendona, rauhallisesta nopeaan.

Päivän käynnisti A Hawk and a Hacksaw:n musiikillinen veli, Beirut, jolla on myös amerikkalaisuudesta huolimatta palava intohimo itäeurooppalaisilla soittimilla maustettuun folkiin. Vain 21-vuotias Zach Condon asteli lavalle yhtyeensä kanssa ja aloitti yleisön hurmaamisen valssilla Mount Wroclai (Idle Days). Mies luotti melodisissa kappaleissaan pitkälti valssin voimaan ja amerikkalaisen Devotchka -yhtyeen tavoin Beirutin soitossa pystyi kuulemaan hieman meksikolaisia sävyjä. Villapaitaan pukeutunut pörröpää hurmasi yleisönsä naiset viimeistään siinä vaiheessa, kun mies lauloi kaksi kappaletta ranskaksi. Mies hemmotteli yleisöään myös uudella biisillä ja Lon Gisland –ep:ltä soitetuilla kappaleilla Elephant Gun ja Carousels, joissa yhtye soi todella komeasti. Scenic World oli yhtä kaunista kuunneltavaa livenä kuin levylläkin ja loppua kohden hiljalleen keinuva valssin aaltoliike tuntui leviävän yleisöön enemmän ja enemmän.

Kauniista melodioista lähdin katsastamaan toista hiljaista hurmaajaa, Wilcoa. Tuore Sky Blue Sky –levy allaan miehet vokottelivat yleisön sanattomaksi. Yleisö oli hiirenhiljaa, innokkaina kuulemaan kaikki nyanssit. Jeff Tweedyn poppoo soitti hiljalleen kehittyvää kantribluesjammailua, joiden sanoissa oli rutkasti masennustrippailua. Loppua kohden miehet myös soittivat vähän räväkämpiä kappaleita Summerteeth –levyltä.

Arctic Monkeys - tavallisia jätkiä? Kaksi hypetettyä levyä, joille molemmille löytyy ihmisiä puolesta ja vastaan, joten lähdin selvittämään mikä olisi oma subjektiivinen totuuteni. Ainakin viime vuoden esiintymiseen verrattuna miehet olivat saaneet ylennyksen Roskilden päälavalle. Vaikken yhtyettä täysin allekirjoitakaan, niin kyllä Brianstorm ja Fake Tales of San Francisco iskivät aika kovaa. Klubikeikka olisi tietysti miehille passelimpi, mutta kyllä musiikki rokkasi kirkkaassa keskipäivässäkin.

You Look Good On The Dance Floor otti hitin osan ja tuntemattomimmista kappaleista Still Take You Home ja Mardy Bum jammailivat hyvällä temmolla ja itselleni setti päättyi kappaleeseen When The Sun Goes Down. Oli sinänsä miesten musiikista mitä mieltä tahansa, niin ainakin se on varmaa, että päälavalla on huonompiakin akteja nähty.

Puskevan rockrytmin jälkeen otin hieman takapakkia temmossa mutten raskaudessa, ja lähdin katsastamaan amerikkalaista Pelicania. Yhtyeen keikka oli jo hyvässä vauhdissa, vaikkei yleisöä niin paljon ollutkaan. Itsekin pystyin vain kävelemään suoraan eturiviin. Ilmeisesti useimmille ohikulkijoille miesten instrumentaalinen progemetalli ei aivan riittänyt vetämään teltan puolelle. Siitäkin huolimatta uskollisimmat fanit jaksoivat heiluttaa nyrkkiä ja pitää tunnelmaa yllä. Yhtye ei aivan koko aikaa jaksanut pitää mielenkiintoa yllä, mutta pakettina homma jäi plussan puolelle.

Raskasta moshausta oli myös luvassa päälavalla, jossa soitti odotettu Muse. Brittiyhtye lukeutuu tällä hetkellä parhaimmassa kuosissa olevien yhtyeiden joukkoon. Viime vuoden Black Holes And Revelations –levy kainalossaan trio ei jättänyt Roskildeakaan kylmäksi. Homma laitettiin käyntiin mukavalla ratsastushevillä, Knights of Cydonia ja vanhalla suosikilla, Stockholm Syndrome. Uudelta levyltä kuultiin myös Supermassive Black Hole ja Map of the Problematique ennen kuin nokkamies Matthew Bellamy siirtyi flyygelin ääreen - ja mies tosissaan osaa soittaa. Miehen kaksi muuta bravuuria ovat hänen äänensä, joka on hienoinen risteytys Thom Yorkea ja Jeff Buckleya ja taidokas riffinikkarointi.

Basisti ja rumpali pitivät loistavaa pohjaa Bellamylle ja muutaman moshausinterluden lisäksi bändi paukautti rautalankaintron kappaleeseen Time´s Running Out. Encorena bändi soitti akustisen kappaleen Unintended ja raivokkaat kappaleet Plug-In Baby ja Hysteria . Keikka oli loistava sekoitus tarttuvia melodioita, raskaita riffejä ja elektronisuutta, mutta viikonlopun lopullinen päätös tuli aidon tunnelmaa nostattavan elektrodiscon tahdissa.

Vanhan koulukunnan discobiisejä nikkailevalla Basement Jaxxilla oli ilo ja kunnia päättää sunnuntai raivopäisiin bileisiin. Red Alert ja Oh My Gosh olivat ensimmäiset biisit, mutta todelliset kiintotähdet olivat kappaleiden solistit. Muut solistit, Felix Burton tai Simon Ratcliffe eivät vetäneet vertoja kahdelle pullealle ilopillerille, jotka olivat seksikkään itsevarmoja ja samalla koko keikan vetonauloja.

Koko keikalla ei kuultukaan viime vuonna julkaistulta Crazy Itch Radio –levyltä sinkkulohkaisuja, Take Me Back To Your House ja Hush Boyta, vaan niiden sijaan levyltä soitettiin etnohaitarilla varustettu Hey U. Yllärivetona toimi loistava, hidas versio Romeosta ja Jump´N´Shout lukeutui ehdottomasti keikan parhaimmistoon yleisön ilmaan nostattajana. Do Your Thing pisti käyntiin gospelmessua vastaavan euforia-aallon, joka jatkoi kasvamistaan koko kappaleen ajan. Get Me Off ja Cish Cash taas toimivat melko hyvin, vaikkeivat suurimpia suosikkeja olleetkaan. Myöskään uusi biisi Saga ei oikein uponnut yleisöön.

Tilanne kuitenkin korjaantui viimeistään viimeisen biisin kohdalla, kun pitkän elektrointron bassomörinästä alkoi erottua jotain tunnistettavaa. Epäilykset vahvistuivat kun kaksi rotevaa univormuihin pukeutunutta gorillaa tuli seisomaan lavan edustalle. Raaka yleisöhuudatus Where´s Your Head At päätti setin.

Encoreiden ajaksi lavalle palattiin vanhan kunnon discopumppauksen avulla kappaleiden Good Luck ja Bingo Bango ajaksi. Pystyin kuvittelemaan kuinka yllämme valaiseva kuu hiljalleen alkoi pyöriä nopeammin, muuttuen kimaltelevaksi diskopalloksi ja että jokainen kuuloetäisyydellä ollut ihminen jorasi henkensä edestä. Enkä usko, että kovin usein niin moni kumisaapaspari on ollut yhtä aikaa ilmassa kuin tuon keikan aikana. Yötaivaalle ammutut ilotulitteet ja hurmioitunut tunnelma viimeistelivät gospeltilaisuuden, mutta illan toiset ilotulitukset määräsivät loppuillan ohjelmani.

Olin jo edellisenä vuonna kuullut hurjia juttua viimeisen yön menoista ja telttapaloista, joten olin lähtenyt suorinta tietä pois alueelta. Tällä kertaa keräsin rohkeuteni ja jäin alueelle. Puoli tuntia teltassa istuttuani huomasin, että telttamme päälle oli ruiskutettu jotain ja että naapuritelttaa oltiin tuikkaamassa tuleen. Siispä teltta kasaan ja menoksi. Siirryimme rauhallisemmalle alueelle missä palavia telttoja ei näkynyt joka suunnassa ja missä kaaos oli jo laantunut.

Aamulla kävellessäni rikottujen paviljonkien, telttojen ja käsittämättömien hajujen läpi ajattelin, että vaikka tänä vuonna suurta suosiota saaneet ”I survived Roskilde 2007” –rintamerkit ovatkin oikeutettuja, ensi vuonna paistaa taas aurinko. Nyt kun on selvinnyt Roskilden historian pahimmasta säästä ja edennyt bändeissä Arcade Firen herätystilaisuudesta Basement Jaxxin gospeljuhlaan, jää päällimmäiseksi paluun odotus.

Katso mitä tapahtui ensimmäisinä päivinä, lue torstain hirmumyrskystä tai tarkasta perjantain ja lauantain yhtyeet.

Teksti ja kuvat: Otto ”I Survived Roskilde 2007” Kylmälä