Roskilden lauantai – Freakshow

Lauantai oli jo toinen päivä, kun sade tulisi säästämään vannoutuneet mudassa kahlaajat. Päivä sisälsi melkoisesti kiinnostavia bändejä, ja katsottaviksi karsiutui lopulta melkoinen joukko kummajaisia. Kummajaispalkinnon vie tietenkin kyseenalaistamatta friikkien kuningas Wayne Coyne ja hänen liekehtivat huulensa, mutta kyllä päivän ensimmäisessäkin bändissa loksahti monilla monttu auki.

Kun ensimmäisen kerran kuulin Hayseed Dixietä, nauroin. Heidän coverinsa AC/DC:n kappaleesta Highway To Hell oli niin absurdi ja päinvastainen kun alkuperäinen, ettei sitä olisi voinut ottaa vakavasti. Livenä yhtye aloitti kappaleella Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja pikkuhiljaa hillbillykummajaiset saivat yleisöön eloa mukavasti omilla versioillaan rockklassikoista kuten Breaking The Law, Ace of Spades, Walk This Way ja You Shook Me All Night Long. Vaikka räväkät banjolla ja mandoliinilla vedetyt heavysoolot ovatkin aina tervetullutta herkkua, soittivat miehet myös viime vuoden tanssihitin I Don´t Feel Like Dancingin mukavasti sovitettuna bluegrassmuottiin.

Nähdä Flaming Lips ja kuolla? Täysin omilla aaltopituuksillaan surfaava Flaming Lips räjäytti keskipäivän tunnelman, niin kuin he oikeastaan tekevät jokaisella keikallaan. Yhtyeen lavaesitykseen kuuluvat kikat ja keinot saivat yleisön palaamaan innostuneen pikkulapsen tasolle. Ilmapalloja! Supersankareita! Joulupukkeja! Serpentiiniä! Puhallettavia nukkeja! Kaikkea! Pää täyttyi tästä runsauden anarkiasta niin, että jäin katsomaan esitystä suu auki kuin lobotomiapotilas. Olin tietoinen suurimmasta osasta bändin tempuista ja tiesin jo jotain mitä odottaa, mutta silti. Aivan alkuun Coyne kapusi täytettävän jätti-ilmapallon sisään ja lähti surffaamaan yleisön päälle. Tilanne taisi olla ainoa kerta kun päälavan edessä sai yleisösurffata ilman raskauttavia seurauksia.

Miehet olivat vieläkin At War With the Mystics –kiertueella, joten settilista ei ollut paljon vaihtunut viime vuosista. Yeah Yeah Yeah Song, Young Radicals ja W.A.N.D. olivat uusimman levyn parhaimmistoa ja tuuttuun tapaan yleisöä laulatettiin kappaleessa Yoshimi Fights The Pink Robots. Viimeisenä biisinä kuultiin melankolisen kaunis Do You Realize ja encorena miehet tulkitsivat rollariklassikon, Moonlight Mile. Roskilde –triviana Coyne kertoi kuinka eräänä vuonna he soittivat RHCP:n jälkeen ja aloittivat The Who:n kappaleella Baba O´Reilly. Hauska yhteensattuma, ottaen huomioon että tänä vuonna nuo bändit soittaisivat ”taas” samana päivänä. Kuitenkin ennen rockin dinosauruksia kävin tarkastamassa muutaman uuden tuttavuuden.

Kings Of Convenience –yhtyeen nokkamiehen Erlend Øyen sivuprojekti Whitest Boy Alive rokkasi teltassa hitaasti kypsyvällä vetovoimalla. Bändi keskittyi herkkään jammailuun ja jokaisen muusikon kosketus soittimeensa oli todella ammattitaitoista. Bändi soitti sopivalla volyymilla ja orgaanisesti, vaikka kyseessä olikin enemmän elektroon nojaava orkesteri. Keikan tunnelma oli loistava, koska katsojat hytkyivät hiljaa ja itsekseen kuullakseen kaikki nyanssit. Yksi tällainen oli, kun trumpettisovituksiin mieltynyt Øye puhalsi huuliensa läpi pienen trumpetti-imitaation.

Toinen nyanssien perään mieltynyt yhtye oli amerikkalaisen Jeffrey Barnesin A Hawk and a Hacksaw, joka soittaa itäeurooppalaisilla soittimilla höystettyä etnofolkia. Trost oli viulun varressa, Barnes soitti haitaria ja polki rumpuja ja symbaaleja samanaikaisesti ja vieraana heillä oli unkarilainen cembalonsoittaja. Kolmikko polki mukavasti biisejä rauhallisista hautajaismarsseista nopeaan polkkaan ja tulisiin etnojuoksutuksiin. Harmittavasti hiljaisen volyymin takia yleisöltä meni paljon ohi ja ihmiset joutuivat erikseen pyytämään musiikkia kovemmalla. Oli siis todellinen pettymys, että yhtye jonka kansiteksteissä kehotetaan käyttämään kuulokkeita nyanssien takia, ei saanut edes kolmea pääsoitintaan kuulumaan tyydyttävästi. Tilannetta ei myöskään helpottanut viereisellä päälavalla soitti samaan aikaan The Who.

Comebackit ovat melkein poikkeuksetta huonoja ideoita tai sitten ne kaatuvat toteutukseen. Mutta tämähän ei päde The Whon kohdalla, koska se ei ole koskaan lopettanutkaan. Vai onko? En ole ennen kyseenalaistanut The Whon muotoja Keith Moonin jälkeen, mutta John Entwistlen kuoleman jälkeen, en oikein jaksanut innostua niin paljon.

Comebackin kaava on monimutkainen: John Fogerty ja Roger Waters saavat esittää bändiensä materiaalia täydellä oikeudella, koska se on alunperin heidän säveltämäänsä, mutta entäs kiinteät yhtyeet, joissa ei ole selkeää johtohahmoa? Keneen bändin henki kiteytyy? Onko se yksittäinen henkilö/pääbiisintekijä (Sting) vai koko yhtye (Led Zeppelin)? Ketkä olivat mukana läpimurron sattuessa? The Whon tapauksessa läpimurron aikana olleet muusikot ja kvartetin tasavertaiset jäsenet ovat karsiutuneet puoleen.

The Whossa ydinmiehistöä on jäljellä enää Roger Daltrey ja Peter Townshend. Rummuissa on jo monta vuotta paikannut Zak ”Ringo Starrin poika” Starkey ja uusimmalle levylle oli löytynyt basson varteen studiomies Pino Palladino. Molemmat hoitivat roolinsa käsikirjoituksen mukaan myös keikalla: Starkeylta löytyi vyöryviä tomifillejä ja Palladino seisoi hiljaa vahvistimien vieressä. Myös Townshend väläytti kuuluisia tuulimyllyliikkeitään ja Daltrey oli harjoitellut mikkipiuhan käsittelyä entistäkin sulavammaksi. Harmittavasti Daltreyn ääni ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan hyvin. Miehen ääni sortui niin pahasti, että hän joutui itsekin pahoittelemaan tapausta.

Itse en nähnyt paljon keikan alkupuolta, mutta kun saavuin paikalla oli bändi soittamassa kenties huonointa hittiään, You Better You Bet. Tämän jälkeen miehet aloittivat loppurutistuksen omaisen hittikimaran. Magic Bus, My Generation ja Won´t Get Fooled Again saivat kaikki melko paljon sooloilua osakseen, vaikka taikabussista kuultiinkin kohtalaisen väsynyt versio. My Generationissa Townshend näpäytti Daltreya toivomalla, ettei koskaan eläisi yhtä vanhaksi kuin hän. Vain vuotta vanhempi Daltrey nauroi sen verran ja aidosti, että kyseessä saattoi olla spontaani heitto.

Hittien jälkeen miehet poistuivat, mutta palasivat lavalle soittamaan todelliset faniencoret. Ensimmäisenä kuultiin klassikko The Kids Are Alright, jonka jälkeen tuli pitkähkö pätkä Tommy –rockoopperasta. Yhtye soitti kuuden kappaleen katkelman aloittaen Pinball Wizardista ja lopettaen Sensationiin.

The Who:n jälkeen ja ennen RHCP:n aloittamista ihmiset pystyivat nostattamaan sykettään viereisessä Astoria-teltassa, jossa soitti romanialainen Fanfare Ciocarlia. Lava ja sen yleisö otettiin hitaasti haltuun. Ensiksi lavalle astelivat tuubat ja käyrätorvet, soittaen hidasta hautajaismarssivariaatiota. Sen jälkeen lavalle tuli pääfonisti, joka käynnisti riennot. Sen mitä keikasta näin eli yli puolet, oli aikamoista humppatykitystä. Kansa ei valittanut, mutta yhtye olisi pystynyt parempaankin. Varsinkin kun heidän levynsä Gili Garabdi sisältää niin monipuolista kamaa James Bond –tunnarista Duke Ellingtoniin, että oli harmi ettei itse keikalla kuultu muuta kuin yhtä biittiä. Ja tietenkin miehet soittivat Kalashnikovin, joka on gypsybrass –yhtyeille yhtä pakollista tavaraa kuin Smoke On The Water aloittelevalle kitaristille.

Sitten kello löi yksi ja lavalle asteli yhtä väsynyt pääesiintyjä kuin yleisönsä. Itse en pahemmin ideasta innostunut, kun RHCP julkaistiin festivaalille ensimmäisenä kiinnityksenä, mutta kuukausien vieriessä aloin enemmän ja enemmän lämmitä ajatukselle. Red Hot Chili Peppersiä ei voi sivuttaa poprockmusiikissa. Yhtyeen omaperäisessä soundissa voi kuulla mustan ja valkoisen musiikin lyövän kättä. Vanhemmassa tuotannossa kuuluu mustien funk ja valkoisten grunge, kun taas uudemmassa, harmonisemmassa kuuluu mustien stemmalaulut ja valkoisten pop. Loistavan omaperäisestä tyylistä huolimatta, yhtye veti melko väsyneen keikan. Pitkälti johtuen siitä, että miehet olivat aikaisemmin samana päivänä esiintyneet Live Earth –tapahtumassa.

Can´t Stop ja Dani California aloittivat setin, mutta mielenkiintoisimmiksi osoittautuivat bändin jammailut eivätkä yhtyeen uudet biisit. Miehet nimittäin soittivat mm. pienen pätkän London Callingia, joka toimi introa kappaleeseen Right on Time. Toinen cover, mitä chilipippurit ovat tottuneet soittamaan livenä on Funkadelicin What Is Soul. Vaikka biisi onkin moneen kertaan soitettu ohjelmanumero, ei se paljon eronnut satunnaisista jamitteluista, joita tuli melkein joka biisin väliin.

Yhtye eli trio veti hyvin, ja triolla poissuljen nimenomaan puoliunessa heiluneen Anthony Kiediksen. Bändi soitti Kiadiksen kirjaimellisesti ulos, sillä Give It Awayn loputtua Kiediksen hyvänyöntoivotuksiin, trio jatkoi soittamista vielä vajaan kymmenen minuutin ajan. Setti oli ihan kohtalaista, mutta kun kello oli jo lähemmäs kolme yöllä, oli aktiivinen seuraaminen liikaa vaadittu puhkikulutetulta festivaalikansalta. Vaikka itse nautin miesten soitosta, en voisi sanoa bändin heittäneen kovinkaan kummoista keikkaa. Se ei ollut erityisemmin fanikeikka, koska miehet eivät soittaneet erikoisuuksia tai vanhempia biisejä, mutta tavallista kansaa ei myöskään kosiskeltu hiteillä. Illan aikana ei kuultu muun muassa Blood, Sugar, Sex, Magic –levyltä muuta kuin aikaisemmin mainittu ja myös suuret hitit kuten Bump De Hump, Otherside ja Around The World jäivät settilistan pöytälaatikkoon.

Ennen nukkumaanmenoa päätin vielä tarkastaa niin sanotusti mailman suurimman dj:n eli Tiëston. Mies soitti lauantaiyönä neljän tunnin setin, joka vaatii festivaaliolosuhteissa kovimmiltakin bilehirmuilta aika paljon. Miehellä oli käytössään neljä cd-deckiä, joiden väliltä hän miksasi taidokkaasti. Dj-soiton ydin ei kuitenkaan ole tempuissa, vaan nimenomaan hyvien biisien avulla rakennetusta kokonaisuudesta, ja tästä taidosta oli huono saada käsitystä ainoastaan pienellä vilkaisulla. Vielä teltalle päästyäni pystyin kuitenkin kuulemaan miehen soittoa, ja ennen kuin nukahdin kuulin miten mies miksasi Prodigyn Smack My Bitch Upin.

Lue perjantain tyttö- ja poikabändeistä tai siirry sunnuntain loppurutistukseen.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä