Nuclear Blast

Toistuvien mainintojen perusteella voi katsoa vallitsevan jonkinlaisen konsensuksen siitä, että Amorphis yllätti ryhmän uraa seuranneet viime vuoden Eclipse-albumilla. Levy ei esitellyt vain uutta laulajaa Tomi Joutsenta, vaan koko bändin, joka tuntui tavoittaneen taas sen vision ja energian, joka heiltä oli jo parin levyn ajan ollut kateissa. Siksi päällimmäinen kysymys Silent Watersille kuuluukin, oliko kyse vain yllätysmomentista, vai löysikö yhtye uudestaan luomisvoimansa?

En piilottele vastausta tämän pidempään: vastaus on mitä selvin kyllä. Selvästi yhtyeen taas löytämä kalevalainen kuvasto - tällä kertaa lieto Lemminkäisen tarina - innoittaa heidät parhaimpiinsa. Silent Watersin kymmenestä biisistä yksikään ei ole täytettä, vaan kaikista voi nauttia itsenäisinä teoksina. Vaikka ilmeisin vertailukohta sille olisi Eclipse, on näiden levyjen välillä selvä ero: kitarat eivät ole nyt yhtä rouheasti pinnassa, eikä soitossa ole samaa aggressiivista iskua kuin paikoin. Ennemmin virtaviivainen ja hiottu levy yhteenkietoutuvine kitara- ja kosketinmelodioineen tuo mieleen vuoden 1996 Elegyn, erityisesti sellaisissa biiseissä kuin A Servant ja Shaman.

Nykymuotoinen Amorphis tuntuukin löytäneen tällä levyllä sen tasapainon, jossa kaikki yhtyeen osaset loksahtavat paikalleen ja saavat äänensä kuuluviin: tutulla tapaa delay-käsitellyt, vaivihkaisen melodiset kitarariffit, Santeri Kallion hienostuneet kosketinmelodiat, rytmiryhmä, joka malttaa olla alleviivaamatta levy progepoljentoa, ja tietenkin Joutsen, joka on selvästi parantanut erityisesti puhdasta laulutyyliään sitten viime levyn, jolla se kuulosti vielä hieman jähmeältä - unohtamatta miehen möreää mylvimistä, joka sopii hyvin Ahti Kaukomielen sotapolun kuvaajaksi. Samoin levyn jokaisesta biisistä voisi sanoa jotain, mutta tyydyn nostamaan esiin niistä yllättävimmän: suomalaiskansallisten folk-vaikutteiden läsnäoloa Amorphiksen levyillä ei tarvitsisi erikseen edes mainita, mutta Enigman akustisten kitaroiden ja kuorolaulun melodiat lainaavatkin Brittein saarten musiikkiperinnöstä. Kappaleen omalaatuisutta ei ole syytä korostaa, mutta aiemmat Amonsa puhkikuunnelleen korvissa se erottuu kyllä.

Harvan levyn kohdalla olen miettinyt näin pitkään tähtien lukumäärää: Täydet viisi, koska levy pesee pöytää lähes kaikella tänä vuonna kuulemallani uudella musiikilla, ja tulee monisyisyydessään todennäköisesti kestämään aikaa varsin hyvin? Vai neljä ja puoli, koska vaikka Silent Waters on tasavahvempi ja hienostuneempi albumi kuin esimerkiksi Eclipse, ei se ole samalla tapaa persoonallinen ja rohkea levy. On ehkä kuitenkin kohtuutonta vaatia juuri nahkansa luonutta yhtyettä karistamaan se taas uudelleen, etenkin kun hiottavaakin vielä oli. Enkä myöskään epäile, että nykyinen muoto jäisi tämän hahmottomuudesta nimensä ja modus operandinsa ottaneen yhtyeen viimeiseksi. Siksi tässä hetkessä levy ansaitsee korkeimman arvosanan.