Joint Depression on käynyt viime vuosina tutuksi, luotettavaksi sekä ainakin allekirjoittaneelle myös melko lailla odotetuksikin vieraaksi Desibelin sivuilla. Tasaiseen tahtiin omakustanteisia pikkujulkaisuja työstänyt yhtye on rellestänyt toisinaan rockin, toisinaan taas raskaamman metallin suunnalla, leimautumatta silti selvästi kumpaankaan leiriin. Onpa matkan varrelle mahtunut unplugged kiekkokin väriä tuomaan. Alkuun vokalisoinnit hoidettiin äijäenergialla, välillä laulusta vastasi nyttemmin ryhmän vahvuuksista poistunut Maria Liikanen, kunnes viime kesäisellä Passion & Desire promolla mikin takaa löytyi taas ainoastaan raavaita ukkoja.

Kulkemalla omia polkujaan ja poukkoilemalla alati eri suuntiin yhtye on saavuttanut tietynlaisen taiteellisen vapauden, mutta hintana tästä liikkumavarasta on tainnut olla pieni väliin putoaminen. Vanha liian-heviä-rokuille-ja-liian-rokkia-hevareille kirous kun tuntuu leijuvan tämänkin ryhmän yllä. Hartiapankki voimin työstetty debyyttipitkäsoitto pyrkii rohkeasti tekemään mahdottomasta mahdollisen, eli summaamaan 17 raidan mittaan yhtyeen viime vuosien kaikki käännökset. Lopputuloksena on syntynyt lähemmäs 70-minuuttinen järkäle, jolla alakulo ja rokahtava metalli ovat määrääviä tekijöitä, soundillisen monimuotoisuuden loistaessa hämmästyttävissä määrin poissaolollaan. Joint Depression on siis alusta loppuun saakka uskollinen nykyiselle soundilleen, eikä nelikko suostu vilkuilemaan menneisiin, edes silloin kun käsittelyssä ovat iäkkäämmät rallit.

Tiukka virtaviivaistus voidaankin samanaikaisesti laskea sekä onneksi että onnettomuudeksi tälle tumman puhuvalle levylle. Savage Infinity toki kuulostaa ehyeltä ja paikoin hyvinkin herkulliselta, mutta samalla se osoittautuu jo parin kuuntelukerran jälkeen aivan liian pitkäksi. Mm. tuore nimibiisi, 2004 promolla ensi kertaa kuultu Lacerete sekä vuotta aiemmin demotetut The Night ja ?????? ovat jokainen edelleen kovia siivuja, mutta tunnin mitan lähestyessä jopa Frigidin kaltainen helmi alkaa menettää hehkuaan. Vanha opetus; ”liika on aina liikaa”, pätee siis tälläkin kertaa.

Joint Depressionilla on silti periaatteessa kaikki voittokortit käsissään, sillä nelikon kappaleista löytyy kyllä riittävästi koukkuja vaikka läänitason kalakisoihin. Vuosien saatossa ja erilaisten kokeilujen myötä hioutunut bändisoundi on rikas, eikä taitotasokaan tuota ongelmia. Savage Infinity on kuitenkin niin massiivinen ja aikaa vaativa kokonaisuus, etten usko suuren yleisön lankeavan vielä ainakaan tämän näytön valossa yhtyeen jalkoihin.