Pienet – Heinäkuu 2006
Adastra: Eyes Of The Night
Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Adastra jatkaa reipasta julkaisutahtia. Melkein tasan vuosi sitten ilmestynyt edellinen, yhtyeen itsensä mukaan nimetty
ep, tarjosi neljän kipaleen annoksen kasariheavysta voimansa ammentavaa melodista mäiskettä. Uusi Eyes Of The Night pistää raidan mitan edeltäjäänsä paremmaksi, eikä juonikaan ole juuri vuodessa muuttunut. Melodista hevanderia puhtaalla laululla, runsailla kitaroilla ja ilman koskettimia – kaava on toki jo monista yhteyksistä tuttu, mutta toimiessaan yhä lähes vastustamaton. Englannin lausunta on parantunut huomattavasti, vaikka jättääkin yhä toivomisen varaa.
Iron Maiden / Judas Priest vaikutteet ovat edelleen kuultavissa, vaikka bändin oma soundi onkin jo selvästi aiempaa vahvempi. Petrausta on siis tapahtunut, mutta vielä tässä on jonkin verran tekemistä ennen kuin voi pyytää Priestia tai Maidenia lämppärikseen. Omaperäisyyden puutteesta on annettava yhä miinusta, plussaa tuhdeista soundeista sekä hyvästä tuotannosta.
Mika Roth
Avathar: Where Wicked Winds Blow
“Melodista fantasiametallia black metal -vaikutteilla”, seisoo
Avatharin uuden demon saatteessa heti bändin nimen alla. Määritelmä on osuva, sillä bändi seilaa lähellä pakana- ja viikinkimetallia, ollen toisinaan taas puhtaimman norja bläkkiksen lähteillä. Sanoitusten tarinat ovat puolestaan suoraan Tolkienin maailmoista. Kaksi pitkäsoittoa Pohjois-Amerikassa julkaissut Avathar on saanut kuuden jäsenensä jatkeeksi vierailevan naislaulajan, jonka harvat puhtaat osuudet ja taustalaulut tuovat miehiseen kähinään sekä örinään sopivasti vaihtelua. LOTR introlla käynnistyvä
Where Light And Shadow Collide tekee nopeasti selväksi sen, mistä tässä oikein on kyse. Raaka alkuvoimainen black kohtaa fantasian, mieskuorot luikauttavat silloin tällöin taustalta melodisia osuuksia ja katedraalin kokoinen kitaravalli on kuorrutettu kevyesti koskettimilla. Koskettimet jäävät lapsipuolen asemaan, mikä saattaa tosin johtua vain demon surkeasta äänentasosta. Ideaa siis on runsain mitoin, mutta toteutus jättää vielä toivomisen varaa.
Mika Roth
Catastrophe: Burden In Me
Oulun suunnalla majaansa pitävä
Catastrophe vakuutti allekirjoittaneen jo viime syksyisellä
Blankness demollaan. Vanhan liiton thrashia ja modernimpaa melodista metallia musiikissaan yhdistelevä yhtye on jatkanut kehitystyötään, joten bändin neljäs demo on jälleen tukeva askel eteenpäin. Lyhyen puheintron perään ensimmäisenä tärähtävä nimibiisi yllättää modernilla ottellaan. Sitä sun tätä pientä koukkua ja yksityiskohtaa sisällään pitävä lanaus on periaatteessa melko suora runttaus, mutta eksoottiset mausteet saavat tuotoksen maistumaan kaikelta muulta kuin perinteiseltä – mikä on tässä tapauksessa vain hyvä asia. Toisena soiva
Blankness osoittaa myös huomattavaa taipumusta tarttumiseen, etenkin koukukkaassa kertosäkeessä, eikä ankkuriraita
Friendly Fire jää askeltakaan taakse. Catastrophe onkin terästänyt tulostaan jokaisella mittarilla mitattuna ja seuraavaksi olisikin mukava päästä kuuntelemaan yhtyeen metallointia ihan pitkäsoittomitassa.
Mika Roth
Chaosweaver: Weaving The Chaos
Tämänkertaisen kiekkopinon raskainta ja ehdottominta antia edustaa
Chaosweaver, jonka dark/black metal hakee kaikessa voimassa ja massiivisuudessa vertaistaan. Weaving The Chaosin kahdesta biisistä ensimmäisenä soiva
Angel tuo raivollaan ja mittavilla koskettimillaan mieleen kyllä enkelin, mutta lähinnä langenneen ja kovin vihaisen sellaisen. Koskettimien lisäksi raita tarjoaa runsain mitoin kitaraa, raakaa vokalisointia, tiukkaa rumputulta sekä tauotonta matalataajuus juurihoitoa bassolla suoritettuna. Toisena soiva
Flaming Rain saa samoista palikoista aikaiseksi vielä edellistäkin ärjymmän paketin, jonka black-thrashahtava jyräys on ehdottomuudessaan kunnioitettavaa. Tyylillisesti yhtye liikkuu alkuaikojen
Samelin, uuden synkkääkin synkemmän
Celtic Frostin, sekä 90-luvun alun elinvoimaisen norja blackin välillä, kuulumatta kuitenkaan selvästi mihinkään näistä leireistä. Kahden biisin perusteella Chaosweaver tuntuu löytäneen oman visionsa, jota seuraamalla yhtye voi nousta vielä korkealle.
Mika Roth
Found My Head: Hell Volume
Rokkaavaa metallia perinteisten heavy arvojen mukaisesti soittava
Found My Head nimeää vaikuttajikseen ison revohkan orkestereita. Pitkästä listasta erottuvat selkeimmin
Alice In Chains, Down ja
Black Sabbath, joiden vaikutus kuuluukin vaivatta lävitse. Myös
Alabama Thunderpussy on syytä mainitä tässä yhteydessä, vaikka sitä ei listasta löydykään. Kun FMH takoo stonerin ja grungen makuista metalliaan, sen onnistuu yhdistää vaivatta 90-luvun Pohjois-Amerikkalainen ja 70-luvun Birminghamilainen musiikkimaailma toisiinsa. Kappaleiden rakenteet ovat siis perinteisiä ja useimmat käännökset voi arvata jo hyvissä ajoin ennakkoon. Silti FMH saa puhallettua rullaavalla soitollaan biiseihin riittävästi henkeä. Eräs äärettömän tärkeä tekijä on
Jani Lahden vivahteikas laulu, joka sopii tämän tyyppiseen musiikkiin kuin nyrkki silmään. Hell Volume on neljän tasokkaan rallin kokonaisuus, mutta kehitystyötä on silti vielä tapahduttava, ennen kuin portit stonerin mestaruusliigaan avautuvat.
Mika Roth
Joint Depression: Passion & Desire
Useaan otteeseen Desibelin sivuilla esillä ollut
Joint Depression on käynyt läpi joitakin muutoksia viime kesäisen
Unplugged kiekkonsa julkaisun jälkeen. Aiemmin laulusta vastannut
Maria Liikanen on astunut sivuun ja uudeksi vokalistiksi on noussut 2004 kitaran varteen rekrytoitu
Antti Karhu. Heleä naislaulu on siis vaihtunut rankempaan miehiseen ilmaisuun ja samalla myös musiikki on muuttunut astetta metallisemmaksi. Kaksi turhankin lyhyttä raitaa antavat viitteitä syksyllä julkaistavasta omakustanne pitkäsoitosta, sekä sitä seuraavasta DVD:stä. Tunnelmat ovat jälleen melankoliset, särökitarat kutovat yksinkertaisista osista koukukkaita kuvioita ja sovitukset pistävät nytkin pisteen iin päälle. Näyte nostattaakin odotuksia tulevaa albumia kohtaan, sillä yhtye tuntuu taas löytäneen itsensä. Toki Unplugged-viritelmäkin oli mielenkiintoinen, mutta kyllä JD on omimmillaan tällaisen sähköisen metallin parissa.
Mika Roth
N: Kun näemme uudelleen, tiedät mitä se merkitsee
”Lähes täysin helsinkiläinen”
N on ehtinyt tuntemattoman mittaisen historiansa aikana julkaista jo ainakin neljä demoa ennen tätä uusinta kiekkoa. Niinpä voisi kuvitella, että nelikon ilmaisu ja visio olisivat vuosien saatossa ehtineet löytää sen omimman muotonsa – mutta asia ei ole todellakaan näin. Demo pitääkin sisällään viisi kappaletta, joita on vaikea yhdistää toisiinsa oikein millään. Uneliasta voimapoppia, reipasta rockausta ja punkahtavaa huutometelöintiä, tuota kaikkea ja vähän muutakin olisi tarjolla, melko suttuisilla soundeilla esitettynä. Laulukielenä on suomi ja oivaltavien lyriikoiden tunnelmat ovat melko synkänpuoleisia sekä pohtivia. Vauhdikkaan punkahtava aloitusraita
Ajatuksia tiellä ja levyn päättävä yli kahdeksan minuuttinen monoliitti
Iltapäiväännukkuja ovat upeita hetkiä, mutta niiden väliin jäävässä materiaalissa olisi vielä toivomisen varaa. Vaikka demon tyylillinen kirjo karkaa jo melkein liiallisuuksiin, onnistuu N:n kuitenkin pitää langat käsissään. Mielenkiintoinen tuttavuus tämä N.
Mika Roth
Rautavaara Inc.: Rautavaara Inc.
Oululainen
Rautavaara Inc. pelästyttää pahemman kerran, kun yhtyeen uunituore promo-ep lähtee pyörimään. Ensimmäisenä soiva
Kuolo korjaa satoaan kun kuulostaa lähinnä huonolta
Teräsbetonin ja
Timo Rautiaisen risteytykseltä, eikä moisia hirviöitä tarvittaisi enää ainuttakaan tähän maailmaan. Hiki kuivuu kuitenkin nopeasti otsalta ep:n rullatessa eteenpäin, kun Rautavaara Inc. osoittautuu seuraavien rallien aikana perinteiseksi kasari hard rock bändiksi. Ei tässä pyörää uudelleen keksitä, mutta omassa genressään yhtye edustaa hyvää keskitasoa. Soittokertojen myötä aloitusraitakin taittuu jo helpommin, kun uhoiluun osaa suhtautua oikealla tavalla. Tuotantojälki on kaikin puolin ammattimainen ja soundien puhtaus sekä tarkkuus on kunniotettavan tasoista. Laulukieleksi valittu suomi kaivaa kuitenkin maata herrain jalkojen alta, sillä muutamassa kohdin lyriikat uhkaavat menenä jo överiksi – kaikkea mitä lauletaan englanniksi, ei vain voi sanoa uskottavalla tavalla suomeksi.
Mika Roth
Status Minor: Demo 2006
Status Minorin syntysanat lausuttiin Tampereella 2003, mutta toden teolla sen taival alkoi vasta syksyllä 2005. Bändin musiikkia voisi luonnehtia nopeaksi progemetalliksi, eli tyylillisesti Status Minor liikkuu hyvin lähellä eräitä suuria nimiä. Noista nimistä on ensimmäiseksi mainittava
Dream Theater, jolle Status Minor on eniten velkaa. Kotimaisesta osastosta voidaan pienin varauksin osoittaa myös
Stratovarius ja
Thunderstone. Vokalisti vetää siis korkealta ja kovaa, kitara sekä koskettimet käyvät jatkuvaa kilpaa melodioiden kentillä ja rytmipuolella uskotaan muuhunkin kuin peruskomppiin. Teknisellä puolella kaikki onkin hyvin hallussa, mutta taiteelliselta kannalta katsottuna debyyttijulkaisu jättää vielä paljon toivomisen varaa. Yhtyeen oma soundi on pahasti hakusessa, eikä sitä näin ollen pysty vielä erottamaan lukuisista muista genren pikkuyhtyeistä. Parhaimmillaan bändi jyrää jo vakuuttavasti, mutta mukaan mahtuu myös niitä ei-niin-toimivia hetkiä. Yhtye kaipaakin selvästi vielä lisää aikaa ja keikkaa, eli kypsyttelyä.
Mika Roth
Thaurorod: Tales Of The End
Keväällä 2002
Iron Maiden coveroinnilla aloittanut
Thaurorod on vuosien saatossa muokkaantunut nykyiseen muotoonsa monien jäsentenvaihdosten ja riittävän uudistumisen myötä. Perinteinen kasari heavy on kieltämättä yhä se vankka kivijalka, jonka varaan bändi perustaa powermetallisen musiikkinsa. Thaurorodin soitossa melodia onkin jatkuvasti kuninkaan asemassa ja pitkät, tekniset kitarasoolot värittävät matkantekoa. Myös koskettimia käytetään riittävän rohkeasti ja rytmipuolella soitto on suorastaan hämmästyttävän vahvaa. Mieslaulajan persoonallinen lauluääni saattaa jakaa mielipiteitä, mutta äänen väri ja laulutyyli sopivat Thaurorodin musiikkiin kuin nakutettu. Englanniksi homma toimiikin hienosti, mutta kolmesta biisistä viimeisenä kuultava suomenkielinen
Elämän tuli, jättää vähän toivomisen varaa. Yhtyeen soundi on mielenkiintoisen persoonallinen, mutta itse kappaleisiin tuo tarttuvuus ei vielä oikein yllä.
Mika Roth
UltraMayhem Organisation: Symposium I
UltraMayhem Organisation ilmoittaa uusimman evankeliuminsa, Symposium I:n, saavan jatkoa jo syksyn puolella, kun Sympsium II julkaistaan. Mikäpäs siinä, sillä kyllähän tällaista
Faith No More vetoista metallinsukuista metakkaa kuuntelisi mieluusti enemmänkin. Symposium I:n kahden kappaleen annos kun on alle kahden minuutin mitassaan aika aneemisen kokoinen. Ensimmäisenä soiva
Path To Origin tuo kaikessa sinkoilussaan mieleen jopa
SOADin vapaamielisyyden, vaikka kyseessä onkin suht suora metallipurkaus. Onnistuneen sovituksen voima tulee näin jälleen kerran todistetuksi. Jälkimmäisenä kuultava
Simulations nojaa enemmän FNM:n suuntaan ja jokin biisin yleisessä tunnelmassa tuntuu viehkeän vinolta. Seesteisemmät kohdat yhdessä vauhdikkaamman paahdon kanssa luovatkin jotain todella ainutlaatuista. Mikäli Symposium II yltää lähellekään ykkösosan tasoa, on UltraMayhem Organisationin tulevaisuus todella valoisa. Pistetäänpä bändi erityistarkkailuun...
Mika Roth
Lukukertoja: 10112
