Rockhopper Music

Kuolleet Intiaanit säikytteli kuulijoitaan kesän kynnyksellä julkaistulla 4D-EPllä, kun kahden oikean biisin ja vierailevan bändin pikaisen outron höysteeksi tarjottiin yksitoistaminuuttinen kuunnelma. Mitä ihmeen sieniä heimo on oikein popsinut tutkimusretkillään, aprikoi allekirjoittanutkin pyörittäessään kiekkoa soittimessa kerran toisensa jälkeen. Loppukevät on nyt vaihtunut alkusyksyksi ja tällä kertaa tutkittavana on heimon toinen pitkäsoitto.

Erot puolentoista vuoden takaiseen debyyttialbumi Puuluurankoon ovat lopulta melko vähäisiä, mutta yhtye on silti jollain tapaa keksinyt itsensä jälleen kerran uudelleen. Silinteritie avautuu huomattavasti nopeammin kuin keväinen mini, sillä pääosa on jälleen itse kappaleilla, eikä siltä löydy ainuttakaan muista erilleen loikkaavaa outoutta. Tietty linjakkuus ja lievä seestyminen määrittelevätkin lisääntyneen melodisuuden kera albumin tunnelmia. Kappaleet soundaavat kautta linjan entistä vahvemmin bändille itselleen, eikä vertailukohdaksi voi oikeastaan ottaa enää mitään muuta kuin ryhmän vanhoja julkaisuja.

Vajaan tunnin mittaisen toivioretken avaava Se alkoi omenasta on kuin lyhyt opasretki intiaanien loputtomasti muuntuvaan universumiin. Raivoisaa kitararockia ja maalailevaa tunnelmointia sotketaan toisiinsa äkkinäisin käännöksin ja kaiken kruununa loistavat jälleen vinosti irvistelevät lyriikat. Elementit ovat tietysti tavattoman tuttuja ryhmän aiemmilta tuotoksilta, mutta samanaikaisesti ne ovat mystisellä tavalla tuoreen kuuloisia. Kafkamaisin levyn tarinoista lienee nimihirviö Kaikkein edistyksellisimmitkään meistä eivät voi pysäyttää historian kulkua, jonka ahdistavassa kauhistelussa voi nähdä viittauksia myös nykyhetkeen. Samoilla levottomuuden leveysasteilla liikkuvat niinikään Lynchmaisen tummasti huojuva Veli aurinko, sisar kuu sekä nopeasti ohi syöksyvä pikkupainajainen Leikkaajan ohjaus. Näillä raidoilla Intiaanit saavuttavatkin jotain sellaista, mikä on jäänyt vielä aiemmin ryhmältä saavuttamatta. Samaan lupauksia supisevaan kappalenippuun lukeutuu albumin päättävä Tieni, jonka mantramaisessa kehässä voisi viipyä aina ikuisuuteen saakka.

Melodiat hallitsevat siis kerrontaa, kun suorempi ja nopeampi kaahaus on jäänyt aiempaa vähäisempään asemaan, eivätkä nuo harvat pikataipaleet tarjoa suuriakaan riemun aiheita. Kuka puhuu suullani ja Omat koirat purivat pistävät varmasti keikalla silinterit tärisemään, mutta studioversiot jättävät toivomisen ja kiristämisen varaa – tai ehkäpä kipaleet ovat eksyneet vain aivan väärään seuraan.

Kuolleet Intiaanit on kehittynyt huimasti sitten viime levynsä, niin yksilötasolla kuin ryhmänäkin. Tilaa vallanneet koskettimet tuovat väriä keitokseen ja monisyisempi vokalisointi pystyy kuvittamaan tarinoita nyt entistä tehokkaammin. Monella tapaa Silinteritie onkin ryhmän paras julkaisu, vaikka kokonaisuus ei tällä kertaa aivan virheetön olekaan. Uutukainen avaa huomattavasti enemmän mahdollisuuksia kuin polttaa siltoja takana, joten tulevaisuus loistaa heimon utuisessa horisontissa nyt runsaammassa väriloistossa kuin koskaan.