Depeche Mode: Playing The Angel

EMI

Depeche Mode on yhtye pitkällä ja osittain äärimmäisen vaikealla historialla. Nyt vuosia kestänyt painajainen vaikuttaa kuitenkin viimein olevan ohitse ja nämä synapop-synkistelijät tuntuvat jälleen löytäneen sen omimman tyylinsä. Playing The Angel avaakin yllättäen Depeche Modelle monia uusia ovia, ilman että yhtye olisi joutunut kuitenkaan uhraamaan mitään itsestään.

Avauksena soiva A Pain That I´m Used To miltei peläsytyttää kaoottisen säröisellä alullaan, joka repii ja raastaa ilmaa joitain sekunteja. Pian viimeisen päälle hioutut konesoundit, säksättävästi naputtava rytmi ja Gahanin elämää maistanut ääni ottavat tilanteen kuitenkin haltuunsa, eikä ote tämän jälkeen pääse juuri lipsumaan kolmikolta. Nappiavausta seuraa poliittisesti häkellyttävän kantaaottava John The Revelator, jonka jälkeen kuullaankin ensimmäinen levyn kolmesta Gahan sävellyksestä. Jos herran Paper Monsters levy oli kokonaisuutena monelle suoranainen pettymys on Suffer Well biisinä aivan toista maata. Raita nouseekin rullaavine konesoundeineen ja purevine kitaroineen yhdeksi kiekon kohokohdaksi.

Reilusti koneistettu The Sinner In Me edustaa nipun tykyttävintä ja nykivintä osastoa, tuoden hetkittäin mieleen jopa Violator ajat. Tämän herkullisen vaikkakin hankalasti lähestyttävän makupalan jälkeen soiva sinkkubiisi Precious tuntuu edellisen jälkeen miltei liian helpolta ja simppeliltä rallatukselta. No, kai niitä hittejäkin täytyy jostain repiä. Haaveet täydestä pistepotista kariutuvat turhalta kuulostavaan Macroon, joka ei tarjoa upeiden soundien sisällöksi oikein mitään. Onneksi Gahanin kynäilemät I Want It All ja Nothing´s Impossible nostavat hapuilevan resiinan jälleen takaisin raiteille. Kipaleista ensimmäinen edustaa levyn rauhallisinta osastoa kun taas jälkimmäinen yhdistelee enemmän tunteiden ja äänien eri ääripäitä. Kummassakin tapauksessa lopputulos on erittäin vakuuttava, joten puheet Gahanin taajaan katkeilevasta sävellyskynästä voitaneen haudata tässä ja nyt.

Lyhyt instrumentaali Introspectre toimii eräänlaisena vedenjakajana ennen levyn loppurutistusta. Rauhallinen Damaged People ei pääse oikein irti omasta raskaasta itsestään, mutta seuraavana soiva Lilian onkin jo aivan toista maata. Reippaasti etenevä siivu antaa uutta ryhtiä viime metreille ja juuri kohdalleen ruuvatut soundit nostavatkin sen albumin eliittiin. Värikäs ja mielenkiintoinen matka päättyy lähemmäs seitsenminuuttisen The Darkest Star sävellyksen järkälemäisiin tunnelmiin. Samanaikaisesti jylhän massiivisesti jyräävä ja herkän kauniisti piirtelevä teos on pitkäsoiton selvästi kunnianhimoisin hanke, joka onnistuu lopulta toimimaan lähes täydellisenä finaalina hienolle kokonaisuudelle.

Depeche Mode ei ole Playing The Angel levyllä ainoastaan löytänyt uudelleen punaista lankaansa. Nyt trion otteissa on myös pitkästä aikaa havaittavissa sitä varmuutta, voimaa ja nälkää, joka on loistanut viimeiset kymmenen vuotta poissaolollaan. Huomaankin ensimmäisen kerran sitten Songs Of Faith And Devotion albumin odottavani malttamattomasti bändin seuraavaa pitkäsoittoa.

Kommenttien keskiarvo:

Harfold kommentoi 04.11.2005:

Pisteet:

Erittäin positiivinen yllätys luvattoman vaisun Exciterin jälkeen. Depeche Moden kuiva kausi päättyy tähän, ja yhtye tekee näyttävän paluun takaisin entiselleen. Playing The angel ottaa yhtyeen levytaulukossa kolmannen sijan heti Violatorin ja Songs Of Faith & Devotionin jälkeen. Levyn kohokohdista mainittakoon ainakin A Pain That I´m Used To, John The Revelator, Suffer Well, The Sinner In Me, Lillian ja The Darkest Star. Vuoden parhaita levyjä.

walbu kommentoi 10.11.2005:

Pisteet:

tällä levyllä Depparit tekevät sitä, minkä parhaiten osaavat. ja kun siihen keskitytään mitä osataan, on jälki yleensä hyvää. ei mikään uusi Violator, mutta silti todella vahva kokonaisuus. tummaa, koneista, mutta mukavan menevää

JariJ kommentoi 10.11.2005:

Pisteet:

Saanen ilmaista vastakkaisen mielipiteen.

Levy on mielestäni saanut yllättävän positiivismerkkisiä arviota, sillä parannusta kökköön Exciterin ei oikeasti ole ollut paljoakaan - ei ainakaan niin paljon kuin yleisesti toitotetaan. Klassisia DM-biisejä levyllä on vain pari, lähinnä A Pain That I'm Used To, sinkku Precious sekä pienellä varauksella Macro. Gahanin biisit ovat muotokieleltään fiksattu Depeche Moden kuuloisiksi, mutta sisällöltään ne jäävät varsin tyhjiksi. Ei hyvä, olisi vain Gore pitänyt päänsä.

Violator ei muuten ole ikinä noussut itselleni kovin isoksi levyksi, vaikka bändin top vitoseen kuuluukin. Itse nostan parhaaksi levyksi flopiksi leimatun Ultran, jonka tiimoilta bändi ensi kertaa uskottavasti ilmensi sitä dekadenssia, johon se on koko uransa ollut kallellaan. Songs Of Faith And Devotion on yhtä selvä kakkonen ja kolmanneksi nostaisin Black Celebrationin. Omasta eriävästä mielipiteestä huolimatta Playing The Angelin ansioksi on kuitenkin sanottava se, että se on palauttanut lukuisien vanhojen fanien horjuneen uskon yhtyeeseen. Ja se taaseen vain lisännee DM:n tuotteliaisuutta tulevaisuudessa...

Harfold kommentoi 13.11.2005:

Pisteet:

Ai niin, kyllä Ultra taitaa sittenkin puristaa tämän levyn ohi, ehkäpä Black Celeprationkin, mutta hienosta levystä on joka tapauksessa kyse.

Harfold kommentoi 13.11.2005:

Pisteet:

Oho, annoin vahinogossa viisi tähteä, vaikka piti antaa neljä ja puoli.

MikaR kommentoi 16.11.2005:

Pisteet:

Playing The Angel toimii edelleen, enkä ole ainakaan vielä havainnut mitään väsymisen merkkejä. Lähinnä tilanne on juuri toisinpäin.

Mainittakoon nyt vielä, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt Songs Of Faith & Devotionin "suuruutta". Kyseessä on mielestäni tolkuttoman epätasainen levy, joka yritti epätoivoisesti flirttailla rockin kanssa. Omissa listoissani Violator on ehdoton ykkönen ja Music For The Masses, tai tämä uusin, kakkonen.

Harfold kommentoi 19.11.2005:

Pisteet:

Ja Precious kuuluu myös levyn ehdottomiin huippuhetkiin.

Harfold kommentoi 19.11.2005:

Pisteet:

En ikinä muista vaihtaa tähtien määrää.

Kimbe kommentoi 19.06.2006:

Pisteet:

Ehdottomasti mitalisijoilla Depeche Moden levyistä. Violatorin jälkeen ehkä hopealla. Levy kuulostaa aina aina paremmalta kuuntelukertojen lisääntyessä. Parhaita: A Pain that I'm used to, Sinner in Me, Precious, The darkest Star ja Gahanin paras kynäily so far: Suffer Well. Mun mielestä Songs of the faith on devotion on täynnä todellisia helmiä (vaatii paljon kuuntelua) ja ansaitsee päästä palkintopallille. Jää kuitenkin kolmoseksi koska liian vähän syntsasaundeja. Black Celebrationilla on myös mahtavia biisejä: Nimibiisi, Flyes on the windscreen jne. mutta myös alkuajan liian pehmeitä syntsabiisejä, joten jää neljänneksi.