18.04.2005
Violator on perustunnelmaltaan sangen tumma levy – aivan toisenlainen kuin mikään Depeche Moden pitkän uran muista albumeista. Siinä missä kolme vuotta aiemmin tehty Music For The Masses vasta flirttaili kohtalokkuuden ja tummuuden kanssa, Violator sukelsi syvälle noihin Kaurismäkimäisiin tunnelmiin. Alkuvuosien syna-popmaisuus oli yhä lähtökohtana musiikissa, mutta sävyt ja painotukset olivat nyt tyystin muuttuneet. Jos Violatoria vertaa puolestaan kolme vuotta myöhemmin julkaistuun Songs of Faith & Devotioniin, on se seuraajaansa huomattavasti rauhallisempi, maalailevampi ja rauhoittavalla tavalla tyytyväisempi kokonaisuus.
Levyn avaava World in My Eyes on jo nimensäkin puolesta kurkistus yhtyeen uudistuneeseen maailmaan. Vaikka juuri noihin aikoihin vaikutti maailmanlaajuinen techno-buumi, turvautui Depeche Mode uutukaisellaan Kraftwerkmaisen minimalistiseen koneilmaisuun – ratkaisu jonka oikeellisuuden aika tulisi vielä osoittamaan. Toisena soiva Sweetest Perfection on aina jäänyt kirjoissani statistin rooliin. Kappale on kokonaisuutta silmälläpitäen toki tärkeä, mutta tunnelmallisesti ilmassa on pientä notkahtamisen tuntua. Tästä eteenpäin notkuminen onkin sitten kaukana, sillä kolmas raita Personal Jesus on yhä yksi yhtyeen parhaista biiseistä – koskaan. Kappaleen ideaa käytettiin myös laajalti levyn promoamisessa, mikä tietysti ärsytti tiettyjä tahoja. Kaikesta negatiivisestakin huomiosta huolimatta kyseessä on nerokkaan tarttuva pop-biisi jossa Alan Wilderin hiomat soundit, Martin Goren upea sävellys sekä David Gahanin normaalisti lämmin, mutta nyt pistäväksi yltyvä laulu yhdistyvät nerokkaalla tavalla. Levyn tuotannosta yhdessä bändin kanssa vastannut Flood saanee myös ottaa etenkin soundipuolen onnistuneesta lopputuloksesta jonkun verran krediittejä itselleen. Juuri visionääriset ja tuoreet soundit ovatkin yksi merkittävä syy siihen, miksi Violator ei kuulosta vielä nytkään tippaakaan vanhentuneelta.
Vahva ote jatkuu Halo kipaleella joka syystä tai toisesta on jäänyt kovin ali-arvostetuksi. Yhtye soittaa yhä tätä oudon huojuvaa ja tarttuvaa biisiä keikoillaan, joten ainakin asianomaiset tuntuvat olevan lopputulokseen yhtä tyytyväisiä kuin allekirjoittanut. Waiting for the Night jatkaa samoissa vaimeissa ja tummissa tunnelmissa kuin aiemmin kuultu Sweetest Perfection, tosin sillä erotuksella että Waiting for the Night tunkeutuu lyriikoissaan huomattavasti syvemmälle. Laulussa Gahan ja Gore työskentelevät saumattomassa yhteistyössä, ja vaikka Gore ei häävi laulaja olekaan tulos on tällä kertaa onnistunut. Kappale kahlitsee surun kauneuden synkempää reunaa, kun taas seuraavana soiva Enjoy the Silence nousee omiin korkeuksiinsa juuri tuon saman aiheen toiselta reunalta. Violatorilta löytyy monia upeita ja tarttuvia melodioita, mutta Enjoy The Silencen kohdalla hakku isketään niin rikkaaseen kultasuoneen että lopputulos hipoo täydellisyyttä. Gahanin samettisen pehmeä ja surumielisen tenhoava laulu pääsee nyt täysin oikeuksiinsa, ja yhdessä viiltävän kauniin melodian, sekä täsmälleen oikeanlaisten soundin kanssa lopputulos on rintaa pistävän kaunis. Taannoin eräs ystäväni pyysi minua nimeämään kymmenen 90-luvun parhainta kappaletta genreistä piittaamatta. Kysymyshän on oikeastaan mahdoton, mutta nimesin silti Enjoy the Silencen tuolle listalle ilman sen kummempaa miettimistä. Biisi loppuu lyhyen hiljaisuuden jälkeen pitkään instrumentaaliosuuteen, joka toimii eräänlaisena välisoittona ennen seuraavaan kappaleeseen siirtymistä.
Totuuden kovaa kylmyyttä ja sen kertomisen kannattavuutta pohtiva Policy of Truth on Violatorin neljästä singlebiisistä selvästi heikoin. Kappale edustaa Depeche Moden tuotannossa hyvää keskitasoa, mutta jää selvästi muiden singleksi valittujen kappaleiden (Personal Jesus, Enjoy the Silence ja World in My Eyes) varjoon. Blue Dress edustaa puolestaan niitä rauhallisempia rakkauslauluja, joita löytyy ainakin yksi jokaiselta Depeche Mode levyltä. Nyt tosin tuntuu siltä, että kipale on olemassa ainoastaan siksi, että levyn loppuun nyt vaan pitää saada yksi rauhallinen rakkauslaulu. Onneksi matkaa ei päätetä tällaiseen pliisuiluun, vaan päätöksenä kuullaan muusta materiaalista sopivasti eroava Clean. Mantramaisen aaltoilevaan toistoon perustuva Clean on todellinen outolintu, jota ei oikein muualle kuin levyn loppuun olisi kai voinut pistääkään. Omaa sieluntilaa miltei uskonnollisesta suunnasta tarkasteleva laulu on täydellinen päätös Violatorille, sillä kuten sanottua – levy on hengeltään sangen pohtiva ja tummasävyinen.
Nyt vuosia levyn julkaisun jälkeen on helppo nähdä kuinka Violator vei Depeche Moden samanaikaisesti sekä taivaan että helvetin porteille. Äkillinen menestys iski ryhmään niin kovaa, etteivät Gahan ja Gore kestäneet moista ilman miestä vahvempaa. Tästä alkoi ongelmien reunustama pitkä ja menestyksekäs taival kohti kolme vuotta myöhemmin julkaistua Songs of Faith & Devotionia, sekä sen jälkeistä katastrofia.
Violatorilla kaikki oli kuitenkin vielä yhtyeen itsensä hallussa, ja näin lopputuloskin nousi aivan omaan luokkaansa. Juuri tällaista albumia nelikko ei olisi pystynyt tekemään ennen tätä tai tämän jälkeen, sillä Violator on ensisijaisesti kuvaus yhtyeen siihen asti elemästä elämästä. Taivaanrannassa oli nähtävissä jo lähestyviä myrskypilviä, vaikka aurinko vielä paistoikin. Jäsenten ihmissuhteet olivat tahoillaan kovilla, mutta ajatus siitä että kaikki kuitenkin jotenkin kääntyisi vielä lopulta parhain päin oli yhä hallitseva. Tästä kontrastista syntyi Violator, eräs 90-luvun parhaista pop-levyistä.
Mika Roth
Kuvat: pimpfdm.com
