Dave Gahan: Paper Monsters

Dave Gahanin ensimmäinen sooloalbumi on teilattu maailman medioissa niin liikuttavan yksipuolisesti, että oikein pahaa tekee. Kiihkeänä Depeche Mode-fanina tekisi mieli nousta vastarintaan, mutta tunnustettava se on – ei Paper Monsters mikään mestariteos ole. Mutta kuinka se voisikaan olla? Ei Gahan ole Martin Goren tasoinen biisintekijä, vaikka tulkitsijana onkin yksi maailman parhaista. En ole vielä kuullut Goren tuoretta sooloa, mutta uskoisin että sitä vaivaa täysin päinvastainen ongelma. Hyvät biisit vaativat tasoisensa tulkin, eikä siihen taas Martin-ressukalla ole eväitä. Jo etukäteen oli selvää että Dave Gahan ja Martin Gore ovat kuin musiikilliset siamilaiset kaksoset – toinen tarvitsee toista selviytyäkseen.

Gahanin soololla goreksi goren paikalle pyrkii moniosaaja Knox Chandler. Miehen aiemmasta työhistoriasta ei itselläni ole mitään kuvaa, eikä se Paper Monstersin myötä juurikaan selkene. Laahaavasti keskitempoiset ja hetkittäin jopa raskaat kappaleet (esim. Bottle Living) lainaavat vahvasti Deppareiden muotokieltä, mutta samasta pimeästä dekadenssista huolimatta ne jäävät koskettavuudessa kilometrien päähän. Parhaiten Gahan/Chandler onnistuu Hold On-biisissä, joka hyvän kertsinsä puolesta olisi ihan hyvin voinut mahtua Exciterin tasoiselle lätylle. Songs Of Faith And Devotionin tai Ultran täydellisyyttä hipovaa tunnelmaa on puolestaan Paper Monstersilta turha odottaa – tosin en usko että edes itse Depeche Mode enää niihin sfääreihin yltää.

Dave Gahanin soolosta saa eniten irti, kun suhtautuu siihen eräälaisena hyväntahtoisena Depeche Mode-tribuuttina. Sen laittaminen samalle viivalle emobändin tuotoksien kanssa on ainoastaan turhauttavaa, joten jätettäköön ne puuhat kyynisemmille kriitikoille. Täytyy kuitenkin muistaa, että jos Gahanin takana ei olisi DM:n kaltaisia ansioita/painolasteja, voisi Paper Monsters olla aivan relevanttia synkistelypoppia.