Autotehtaat/Zerga

Varpaisjärven herrojen syvässä metsässä shamanoivassa bluesissa on todellakin jotain saatanallista. Laulaja-kitaristi Pekka Pirttikankaan ääni nostaa mieleen pirullisesti kuiskaavat metsän demonit, jotka viekoittelevat pahaa-aavistamatonta kuulijaa riettaan rockin ja paheellisen bluesin vaarallisille hetteiköille. Menevän ja jopa junnaavan laukan tärkein tekijä on luonnollisesti mukaansatempaava rytmi. Siksi onkin melko hämmästyttävää, että bändin kolmoslevyllä joukkoon iloiseen ei lukeudu varsinaista rumpalia, vaan Niko Votkin ja Tomi Leppänen ovat käyneet paukuttelemassa tahtia vuorovedolla. Toki Torsti Tuovisen perkussiot lukeutuvat vakikokoonpanoon, mutta tuskin soundista saataisiin näin menevää ilman varsinaisia rumpuja? Tietty ns. maanläheisemmät rytmisoittimet luovat onnistuneesti ”riittitansseihin” soveltuvaa nuotiotunnelmaa. Pekan ja Marko Lukkarisen kitarat maalailevat pitkälti samanlaisia shamaanimatkoja lentävällä matolla kuin mitä kuultiin myös tuoreimmalla Astro Can Caravanin levyllä, joka ei hirveästi hämmästytä kun niin monia samoja nimiä pyörähtelee molemmissa äänitteissä. Paul Staufenbielin synat ja kosketinbasso tuovat mukanaan lisää omaperäisyyttä soundiin, joka onnistuneesti yhdistää juurevan rokituksen, suhisevan shamanistisuuden ja pienimuotoiset elektromausteet.

Levy lähtee liikkeelle suht veikeästi hiiviskelevällä Devil Behind The Woodpilella. Kirves mukaan, jos puupinon takaa kuuluu rapinaa... Downbound Expressistä lähtien soitto kiihdyttelee hyvin menevään rytmilaukkajatkumoon, josta esimerkiksi kaoottisen kiivas (I Believe In) Black Jesus, mainiosti loikkiva discoblues I Feel Nothing, syvimpään afrikkaan puhaltimien keralla sukeltava irvileukainen synkistely What’s The Use Of Getting Sober When You’re Gonna Get Drunk? sekä kahkopaahto Aeolipile Baby nousevat muiden yläpuolelle. Ujeltava Kenneth Neu On Death Row hissuttelee toimivasti vaaniskellen paahdon välissä, samanlainen iisailuvaihe tulee vastaan myös levyn ehdottomiin huippuhetkiin lukeutuvan Compassionin humisevan hautajaissaattobluesin kohdalla. Toki edellämainittujen lisäksi myös The Flood ja kiivaasti nylkyttävä I Asked For Gasoline laittavat niskaa nykimään ja leukaa sellaiseen ”rokkimutruun”. Etenkin laulusuorituksen ansiosta myös päätösraita Little Red And Carril Ann nousee omiin suosikkeihin. Silti ihan täysi kymppi No Matter How You Prey ei ole, muttei myöskään mikään jokapäiväinen julkaisu. Muutaman raidan verran trippiä voisi ehkä tiivistääkin. Kokonaisuutena kuitenkin pääasiassa tiukkaa ja syntisen nautinnollista rokkilaukkaa.

Jos oli edellinen The Mutants -levy nimeltään Voodoo Blues, sopisi määritelmä ehkä vieläkin paremmin Cosmojen uutukaiseen. Ei tässä nyt vielä ihan sielua ole pirulle kärrätty, mutta muutama pikkusormi saattaa olla jo pantattu.