RCA

Velvet Revolverin syntyhistoriaa ei enää tässä yhteydessä tarvitse kerrata – jokaiselle hiemankin aktiivisemmin rockmusiikkia seuranneelle se lienee erittäin tuttu. Samassa yhteydessä VR:n kylkeen on lyöty ns. superbändin leima, joka keksittiin hämyisellä 70-luvulla lähinnä progressiivista rokkia soittavia uusiokokoonpanoja kuvaamaan. Sen jälkeen termin alle on niputettu liki kaikki uudet ryhmittymät, jotka ovat koostuneet vähintään kahdesta aiempaa mainetta nauttineesta bändistä. Juuri tämän vuoksi monet fanit ovat unohtaneet että rock-musiikissa yksi plus yksi ei välttämättä ole kaksi. Yleinen olettamus on, että jos yhteen niputtaa Guns n' Rosesin selkärangan ja Stone Temple Pilotsien maanisen keulakuvan, ovat tulokset modernin rockin mittapuilla jotain ylivertaista.

Nämä haaveet ovat ”superbändien” yhteydessä silkkaa utopiaa, niin myös VR:n tapauksessa. Contraband on helvetin tiukkaa ja asiallista rokkimeinikiä – sitä ei missään nimessä voi kiistää – mutta mistään rock-jumalien toisesta tulemisesta ei hymyilemättä kehtaa puhua. Kaikkein parasta levyllä on se, ettei mistään pelkäämästäni miljonäärien harrastustoiminnasta ole kyse. Scott, Slash, Duff ja kumppanit ovat Velvet Revolverissa vain rehellisesti sitä mitä ovat 24 tuntia elämässään – suuria ja dekadentteja rockstaroja.

Contraband on levynä huomattavasti lähempänä STP:tä kuin GNR:ää, eikä se johdu pelkästään Weilandin lauluäänestä. Paras vertailukohta sille on kuitenkin Duffin, Mattin, Steve Jonesin (Sex Pistols) ja John Taylorin (Duran Duran) vuonna 1996 julkaisema Neurotic Outsiders-levy, joka ilmestyessään kuitattiin varsin heppoisena projektina, mutta joka ajan kuluessa on osoittanut nuo väitteet vääriksi. Velvet Revolver tallaa selvästi sen asettamia jälkiä, eli jos Contraband miellyttää korvaa, kannattaa saman tien hyökätä divariin ja kaivaa esiin Neurotic Outsidersin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto.