Geffen

Jokohan aika on kypsä tunnustamaan Guns n’ Rosesin suuruuden? Bändin nimi on järjestelmällisesti lyöty lokaan kymmenen vuoden ajan velloneiden miehistönvaihteluiden ja rock-sekoilun vuoksi, mutta musiikillisilla ansioilla mitattuna Gunnareilla oli aikalaisiinsa verrattuna monta etua puolellaan. Ensinnäkin, se oli oikeasti vaarallinen ja likainen rock-partio aikana, jolloin muut yhtyeet keskittyivät lähinnä hiuslakan ja spandexien kanssa pelleilyyn. Gunnareiden ilmaisu oli LA:n kaduilta ponnistavaa särmikästä rokkia, suoraa perintöä The Rolling Stonesin ja Aerosmithin jättämästä perinnöstä, jossa teknisen taituruuden sijaan korostettiin oikean fiiliksen välittämistä kuulijoiden korviin. Toisin sanoen, GNR:llä oli huomattavasti enemmän yhteistä 70-luvun nimien kanssa kuin oman aikansa kollegoillaan. Lisäksi Guns ’n Rosesin voidaan hyvällä syyllä sanoa olleen viimeinen ns. raskaan sarjan sikailubändi, jolle kovat huumeet, privaatti-suihkukoneet, megalomaaniset maailmankiertueet, kuuma pillu ja puolityhjä Jack Daniels-pullo olivat arkipäivää. Bändin (ja oikeastaan koko ns. tukkahevin) valtakauden voidaan katsoa päättyneen Nirvanan ja grungen läpilyöntiin vuonna 1992 – tämä vastaisku oli pömpöösille rock-meiningille tervetullut muistutus elämän realiteeteista, mutta samalla jotain hyvin viihdyttävää kuoli. Suurieleisyyden tilalle tuli annos aggressiivista ahdistuneisuutta ja virtuositeetin tilalle tuli punkin ”tee-se-itse”-ideologia.

Guns n’ Rosesin Greatest Hits on nimensä mukainen paketti. Bändin jälkeensä jättämä back-katalogi oli varsin suppea (kolme täysipainoista levyä ja kaksi puolivaloilla väännettyä projektikiekkoa), joten biisivalinnoista ei liene näytä suurta suukopua syntyneen. Täydellinen avauskappale Welcome To The Jungle, pateettisuuden rajamailla hiipivä Sweet Child O’ Mine ja yleisön huudatus-anthem Paradise City muistuttavat miten kova levy GNR:n debyytti Appetite For Destruction (1987) olikaan. Välipalana tarjotulta GNR Lies-levyltä jäi elämään akustinen Patience, joka luonnollisesti on Greastest Hitsille myös mahdutettu.

Gunnareiden todellinen voimannäyttö olivat kuitenkin syyskuussa 1991 ilmestyneet Use Your Illusion I- ja II- levyt. Ne olivat suuruudenhulluja todisteita yhtyeestä joka halusi hallita kaiken ja kaikkia – ne sisälsivät bändin tavaramerkiksi muuttuneita repäiseviä rock-biisejä, mutta myös pianoballadeja, covereita, angstipurkauksia ja jopa kokeellista musiikkia. Näiltä kahdelta levyltä koosteelle on napattu ne tutuimmat (Don’t Cry, You Could Be Mine), mutta myös mm. heikommin tunnettu Yesterdays. Jälkikirjoituksena GNR julkaisi vielä väärinymmärretyn coverlevyn Spaghetti Incident ja hienon version Rollareitten Sympathy For The Devilistä, mutta näiden nauhoitusten aikana bändin taru oli jo kirjoitettu.

Nämä kappaleet ovat merkittävä osa omaa nuoruuttani. Kun tämän kaltainen nostalgian tunne nousee pintaan, voi samalla myöntää olevansa vanha. Olen vanha, kiitos.