Bill Cosby Show: Tervetuloa Pirttivaaraan

Lapinlahtelaisessa Bill Cosby Showssa on muutakin omalaatuista kuin lapsuusajoiltani tutusta TV-perhekomediasta repäisty nimi. Pienen suomalaisen kylän asioita melko yllättävistäkin näkökulmista peilaava pitkäsoitto on vuoden yhdessä tämän nimen alla toimineen nelikon toinen äänite viiden biisin liveäänitteen jälkeen. Eli aika rohkeasti mennään tee-se-itse –mentaliteetilla suoraan pitkäsoittoon. Suomeksi laulettua vakavahenkistä kitarokkia kahden sentin pilke silmäkulmassa vedettynä, kiteyttää bändi itse oman juttunsa. Lisäksi täytyy mainita pääsääntöisesti poppailevan melankolian eteerisyyden rikkovat poukkoilut niin rähisevään ”punkitteluun” rankimmillaan jostain YUP:n riffittelevistä maisemista kuin myös Absoluuttista Nollapistettä lähellä kulkevat progemausteet. Etenkin Orjan arkipäivä voisi olla suoraan AbNo:jen repertuaarista. Toki Aleksi Ylitalon laulu on Liimatan persoonallisiin tokaisuihin verrattuna pikemminkin tuollaista hivenen tukkoista perusrauhallista lauluilmaisua, joka hetkittäin karkaa käsistä. Yhdeksi sukulaissieluksi voisin tarjota myös juuri pillit pussiin laittanutta Limonadi Elohopeaa, vaikkakin Tervetuloa Pirttivaaraan on ainakin alakuloisempi ja rokkaa vähemmän kuin Limukka-yhtyeen viimeiseksi jäänyt mainio Halaus -levy.

Aiheet kulkevat kissanpentujen tappamisista ja puliukkojen hakkaamisista (Krematorioon) aina pohdintaan, miksi kesätöitä saavat vain sukulaiset? (Onko saarnaan avustajia 2). Mitä vikaa on yhdynnässä?, kysyy BCS ja varoittaa luottamasta rekkamieheen, jolla on pastillit suussa. Sen kerran kun kylässä jotain tapahtuu, pohditaan vain että nyt päästiin telkkariin! Juodaan puolukkapontikkaa, ajellaan Corollalla ja tykitetään DJ Boboa. Teiniviiksistä uskontoon, Miika Immosen, Jussi Ylitalon ja Antti Hurskaisen täydentämä nelikko avaa kuulijalle Pirttivaaran vähän samaan tapaan kuin mitä Neil Young teki Greendale -levyllään. Suomalainen melankolia ja hienovireinen huumori lyövät toimivasti kättä tällä kohtuullisen kypsällä levyllä, jonka maailma on mietteliäs ja samaan aikaan rajojaan tutkiva. Biiseistä tarttuvilla kertosäkeillä varustetut Krematorioon ja Älä koskaan luota rekkamieheen jäävät päähän soimaan. Silti levyä vaivaa ehkä vielä pieni hajamielisyys. Toisaalta pohtiva sanojen pyörittely on samalla myös yksi yhtyeen johtotähdistä. Ja koska uskoisin Pirttivaaran olevan niitä vähemmän viriilejä paikkoja, onnistuu yhtye tunnelman luomisessa hyvin.