Tuska Open Air Metal Festival – lauantai
16.07.2005
Kaisaniemi/Helsinki
Lauantai aukeni miltei pilvettömän taivaan ja tyyntyneen tuulen merkeissä. Tuskaisaa hikoilua oli siis luvassa, ja päivän aikana moni juhlija saikin luopua orvaskedestään armottoman auringon alla.
Tuskan lauantain avauksesta vastasi kotimainen, brutaalia ja aggressiivista death-thrashia työstävä Deathchain. Varhainen soittoaika heijastui luonnollisesti väen vähyytenä, mutta ne jotka paikalle olivat jo raahautuneet saivat kokea oikein kunnon kolmen vartin mittaisen läksytyksen. Kellon viisareiden osoittaessa varttia vaille kahta aukesivat Deathchainin helvetin portit, joita ei sitten suljettukaan ihan vähään aikaan.
Alkuun revohkaa ei siis paljoa ollut paikalla, mutta jatkuva virta porteilta täytti pikku hiljaa kenttää, ja lopulta kasassa oli jo melkoinen nippu juhlaväkeä. Heti alusta lähtien tukevat, kivitalon kokoiset soundit olivat prikulleen kohdallaan, jokaisen soittimen päästessä riittävästi esille. Rumpali Nattefrost ei turhaan säästellyt pattereitaan, vaan antoi palaa koko rahan edestä. Samat sanat voi sanoa myös muista jäsenistä, ja vaikka vokalisti Tommi ”Rotten” Virranta hieman krapulaansa valittelikin, irtosi äijästä suorastaan helvetillinen meteli. Uutta pitkäsoittoaan valmistelevan viisikon tarjoama räiske oli yhtämittaista tulta ja tulikiveä, jossa masiiviset kitarat tukivat tukevia pohjia. Tulevalta levyltä tarjottiinkin useampi maistiainen näin ennakkoon, ja niiden perusteella yhtyeen horisontti vaikuttaa oikein valoisalta. Joissain kohdin tiukasta tykityksestä tuli kovasti mieleen parikin länsinaapurin orkesteria, mutta siitä huolimatta Deathchainilla on kyllä ihan oma juttunsa. Energinen ja onnistunut avaus festivaalien toiselle päivälle.
Pikkulavan lauantain korkkasi puolestaan niinikään kotimainen sinKing, jonka musiikkia voinee luonnehtia osuvimmin asennepainotteiseksi thrashiksi. Yhtye voitti viimetalvisessa Finnish Metal Expossa demokilpailun, mikä nosti mukavasti tämän Turenkilais-yhtyeen profiilia ja tunnettavuutta. Yhtyeen selvä Pantera-jälkeläisyys yhdistettynä Machine Head vaikutteisiin, kuului hetkittäin miltei häiritsevästi lävitse, mutta muuten sinKing hoiti tonttinsa moitteetta. Vaikka suurin osa väestä otti aika laiskasti, jaksoi lähinnä ärjynnällä itseään ilmaseva vokalisti heittää spiikeissään rentoa läppää.
Joissain kohdin kimuranttien biisien sovituksia oltiin mietitty ehkä jo vähän liikaakin, mikä teki jäljestä hetkittäin ylikoukeroista. Muuten bändiltä tuntui löytyvän hyviä, laadukkaita sekä tarvittaessa jopa tarttuvia biisejä. Sounditkin olivat kohdallaan, joten periaatteessa kaikki oli kasassa, mutta jotain tuntui silti vieläkin puuttuvan... No, jäädään seuraamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan tälle tuhoryhmälle.
Tanskalainen Mnemic saapui Suomeen nyt toista kertaa, ja olosuhteet olivatkin hieman erilaiset kuin viime tammikuussa. Laulaja Michael Bøgballe mainitsikin tuon, sekä ihmettelynsä suomalaisen sään äärimmäisistä vaihteluista parikin kertaa. Samoin herra hämmästeli sitä, että kuka ihme pistää metallifestivaalit pystyyn keskelle kaupunkia – pitäen samalla moista ideaa kuitenkin ihan käyttökelpoisena.
Mnemic takoi modernia metallia, jota se itse kutsuu nimellä ”Fusion Future Metal”. Musiikillisia vetailukohtia mietittäessä sellaiset nimet kuin Meshuggah, Soilwork ja Fear Factory nousivat todella rivakasti mieleen. Jostain noiden orkestereiden leikkauskohdasta löytyy tanskalaisviisikko, jonka pomppuisa metalli näytti uppoavan oikein tyylikkäästi festivaaliväkeen. Raskaita kitaroita tuettiin taustalta pienillä konepulputuksilla ja efekteillä, rumpujen noustessa FF:n tyylisesti erittäin näkyvään asemaan. Laulussa käytettiin niin murinaa, ärjymistä kuin puhtaitakin osuuksia, suoraan oppi-isien tyyliin. Mitenkään turhan omaperäiseksi saati innovatiiviseksi bändin musiikkia ei voi siis mitenkään sanoa, mutta sarkansa se silti hoiti. Yleisö äänestää tunnetusti käsillään, ja ainakin näissä vaaleissa Mnemicilla näytti menevän kerrassaan hyvin.
Pitkällä ja vaimealla koneintrolla liikkeelle lähtenyt Pain Confessorin keikka muutti teltan lämpötilan ja kosteusprosentin nopeasti kasvihuonemaiseksi. Niinpä hiki virtasi niin lavalla kuin yleisönkin seassa suorastaan solkenaan, joten termi ”hevisauna” oli tässä kohdin enemmän kuin sopiva. Tämä suomalaisen thrashin ykkösketjun yhtye näyttää löytäneen myös yleisönsä, joten tiivis tunnelma oli taattu heti setin alusta lähtien. Kuuleman mukaan bändiltä on luvassa uutta materiaalia jo syksyn aikana, mikä tietysti nosti vielä entisestään odotuksia keikan suhteen.
Nytkään thrashin janoisten ei tarvinnut pettyä, sillä Pain Confessor tuntuu olevan todella luotettava ja vahva livebändi. Tuskaisan lyhyeen kolmeen varttiin saatiin ladattua jälleen sellainen määrä energiaa, että oksat pois ja osa latvaa. Nummirockin keikkaan verrattuna settilista oli pysynyt aikalailla samanlaisena, mutta soundillisesti paketti taisi olla asteen paremmin kasassa. Tästä kiitos kuulunee telttaolosuhteille, sekä hieman aiempaa enemmän pinnassa olleille koskettimille.
Ja sitten koittikin jo eräs lauantain odotetuimmista hetkistä, kun saksalalainen Gamma Ray valloitti päälavan seuraavan tunnin ajaksi. Kitaristi/vokalisti Kai Hansenin johtama orkesteri vietti taannoin 15-vuotis juhliaan, ja uusi Majestic –niminen albumikin on luvassa syyskuussa. Näin ollen tunnelmat olivat kohdillaan niin runsaslukuisen yleisön, kuin itse soittajienkin keskuudessa. Intron soidessa ilma sähköistyi nopeasti, ja Hansenin johtaman nelikon ilmestyessä lavalle kaikki merkit onnistuneesta keikasta olivat jo havaittavissa.
Settilista oltiin kasattu uutta materiaalia painottaen, ja taisi siellä joku tulevankin levyn raita soida. Toistaiseksi uusimman levyn nimiraita New World Order, sekä pari vuotta vanhempi – luultavasti hieman kieli poskessa nimetty – Heavy Metal Universe upposivat kansaan kuin alasin järveen juhannuksena. Suurimman metakan irroitti kuitenkin viimeiseksi vetäisyksi jätetty, Hansenin Helloween kauden aikainen hittibiisi I Want Out, joka räjäytti kertaheitolla yleisön kollektiivisen tajunnan.
Gamma Ray tuntui viihtyvän estradilla erinomaisesti. Hansenilla oli hymy herkässä, samoin kitaristi Henjo Richter ja basisti Dirk Schlächter näyttivät nauttivan elostaan täysin rinnoin. Rumpali Daniel Zimmermania ei juuri patterinna takaa näkynyt, mutta luultavasti myös rummuttelijalla oli hyvä päivä – vaikka porottava aurinko tekikin urakasta varmasti hikisen savotan.
Ruotsalainen goottimetallin veteraani Lake Of Tears nostatti seuraavaksi huomattavasti seesteisemmin keinoin tunnelmia teltassa. 2000-luvun alkupuoliskolla jo kertaalleen hajonnutkin bändi on kulkenut vuosien saatossa tuttua ”raskaasta kevyeen” polkua. Niinpä Lake Of Tears vuosimallia 2005 on huomattavasti kevyempi, seesteisempi ja tunnelmallisempi kokemus kuin 90-luvun alun yliangstinen Lake Of Tears.
Harmillisen lyhyt kolmen vartin setti ei antanut parhainta mahdollista kuvaa tämän monipuolisen bändin kyvyistä, mutta riitti toki jo tuollaisenaankin vakuuttamaan. The Neonai levyn aikaiset Pink Floyd utuilut jäivät tällä erää rahdun pienempään rooliin, uuden Black Brick Roadin saadessa luonnollisesti hieman enemmän näkyvyyttä. Yksinkertaisen kaunis ja koruton kitarasoundi sekä Daniel Brennaren lämmin laulu toimivat miltei hypnoottisesti. Kun kappalelistakin oli suorastaan yhtä suurta juhlaa, kohosi reilun liikuttunut tunnelma teltan luona vähintäänkin muutaman metrin katon yläpuolelle.
Kaisaniemen herruuden seuraavaksi reiluksi tunniksi itselleen riistänyt Yhdysvaltalainen vanhan koulukunnan thrash-legenda Testament oli allekirjoittaneelle ehdottomasti se kaikkein kovin tapaus lauantain ohjelmassa. Samaa mieltä näytti olevan moni muukin, sillä kenttä kävi ahtaaksi juhlijoista jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua. Tapahtuman merkitystä alleviivasi entisestään se, että yhtye esiintyi nyt klassisessa kokoonpanossaan Chuck Billy, Eric Peterson, Greg Christian, Alex Skolnick, Louie Clemente. Tuota miehistöähän ei ole lauteilla nähty yhdessä sitten vuoden 1992. Keikan päättyessä suoritetun bändiesittelyn aikana joka herra saikin raikuvat suosionosoitukset, mikä kirvoitti musikanteista vain lisää hymyä.
Setti taisi rakentua lähestulkoon täysin viiden ensimmäisen albumin materiaalista, mikä nyt ei varmasti ollut mikään suuri yllätys kenellekään. Juuri nuo levythän aikanaan tehtiin tällä kokoonpanolla, ennen kuin Skolnick ja Clemente poistuivat yhtyeen vahvuuksista. Nyt herrain esiintymisestä paistoi läpi todellinen ilo, ja toiveet re-unionin kestävyydestä saivat näin taas hieman enemmän tuulta purjeisiinsa – etenkin kun Billy keikan lopuksi jätti kiitos-spiikissään jatkon selvästi avoimeksi.
Tunnin ja vartin mittaiseen settiin mahtui hyvä määrä helmiä, vaikka jotkut ”pakkoraidat” olikin jätetty pois matkasta. Eniten ääntä yleisöstä irroittivat takuuvarmat Over The Wall, Alone In The Dark sekä Trial By Fire rykäisyt, joiden aikana ilma täyttyi niin hiuksista kuin käsistäkin. Harmi vain että soittoaikaa ei oltu suotu kuin tuo reilu tunti, jonka yhtye tosin käytti tarkkaan hyväkseen.
Illan viimeinen ison lavan yhtye, norjalainen Dimmu Borgir, sai kyseenalaisen kunnian olla se ainoa bändi, jonka aikana taivaalta satoi jokunen pisara vettä. Pahaenteisen synkästä taivaankannesta huolimatta sadetta ei lopulta saatu enempää kuin nuo muutama pisara, mutta syystä tai toisesta bändin esiintyminen oli hieman matalapaineista. Tiedä sitten missä oli vika, mutta soundit tuntuivat ponnettomilta ja koko touhusta jäi vähän puolittainen maku.
Norskien setti rakentui rankasti uudemmasta materiaalista, mikä tuntui olevan monelle paikalla olijalle kovemman luokan pettymys. Komeat valot ja näyttävä puvustus eivät pystyneet peittämään tiettyä antikliimaksin tunnetta, vaikka bändin vannoutuneimmat fanit saivatkin keikasta varmasti täydet kicksit.
Jatka tästä Tuskan sunnuntaihin
Mika Roth
