17.03.2005
Stella Star Club/Helsinki
Stella Star Clubin nelj�n b�ndin torstai-iltaa ei lumimyr�k�n aiheuttama liikennekaaoskaan pystynyt est�m��n, ja niinp� rockin loputtomia korpimaita p��stiin l�hestym��n j�lleen nelj�st� sangen erilaisesta suunnasta.
Hieman kello kymmenen j�lkeen estradille kapusi kuusihenkinen kokoonpano nimelt��n The Black Chaplin, joka karsituilla nettisivuillaan kertoo arvostavansa sellaisia yhtyeit� kuten Sonic Youth ja Joy Division. Kun sivuilta ladattava Distress kappale kuulosti viel� rupisesta ��nenlaadustaan huolimatta eritt�in kiinnostavalle, odotukset keikkaa kohtaan olivat korkealla.
Yleis�� oli heti alusta l�htien ahtautunut hyv� m��r� lavan edustalle, ja kun The Black Chaplin viel� viritteli releit��n hetken, ehdin hieman tarkastella b�ndin arsenaalia. Lavalta l�ytyi komean kokoiset "perinteiset" koskettimet. S�hk�kitaristi vasemmalla laidalla, rumpali takariviss�, toinen kitaristi, ja naislaulaja - mit�s tuolla oikealla on? Ksylofonin soittaja - sek� viel� yksi soittaja, joka on varustautunut trumpetilla ja bassokitaralla, mielenkiintoista... Laskeskellessani t�t� komean kokoista soitin ja soittaja m��r��, surina ja vinkuna k��ntyiv�t aivan huomaamatta ensimm�iseksi oikeaksi biisiksi.
The Black Chaplinin musiikkia ei voi noin vain lyk�t� mihink��n olemassa olevaan lokeroon. Useista pienist� tekij�ist� tarkkaan rakennettu ja loppuun asti harkittu ��nimaailma leikitteli kauneuden, taiteen ja kaaoksen rajoilla. V�h�n kuin alkuaikojen taiteellisesti kunnianhimoisen Pink Floydin kokeellisuus ja innovatiivisuus tuotaisiin t�h�n p�iv��n, ja sit� l�hestytt�isiin Blur / Radiohead henkisell� pop-l�ht�isell� ennakkoluulottomuudella. Ja mit� t�st� vaikeankuuloisesta yht�l�st� saatiinkaan aikaiseksi?
The Black Chaplin onnistui venytt�m��n vajaan tunnin mittaisen settins� ikuisuudelta tuntuvaksi konsertiksi, ja sanon t�m�n ainoastaan positiivisessa mieless�. Hypnoottisesti etenev�t, p��osin akustishenkiset kappaleet kasvoivat ja muuntuivat yh� uusiin muotoihin. Soiton taianomaisuus toimikin hyvin, sill� hetkitt�in huomasin vaipuneeni miltei transsiin ja unohtaneeni tyystin kaiken muun ymp�rilt�ni - enk� ollut varmasti ainoa joka koki moisia hetki�. Vaikka tunnelma oli v�lill� hyvinkin eteerinen, ei yhtye turvautunut pelkk��n leijailuun, vaan my�s menovaihdetta ja ��nivallia osattiin tarjota, milloin moiselle oli tarvetta. Mik� parasta, poppoo osasi r�j�ytt�� pankin my�s tismalleen sopivalla ��nenpaineella.
S�hk�kitaristia lukuunottamatta jokainen j�sen soitti v�hint��nkin kahta eri soitinta, ja erityisesti bassokitara vaihtoi taajaan haltijaa. Englanninkielinen laulu taittui suurimmaksi osaksi kahden vokalistin voimin, silloin kun kappaleissa laulua nyt sattui olemaan. Orkesteri ei esitellyt j�seni��n, eik� sen puoleen juuri biisej��nk��n, joten nimet j�iv�t kaikin puolin arvoitukseksi. Yhtyeen yleinen laatu ei sen sijaan j��nyt lainkaan ep�selv�ksi, ja voinkin varauksetta suositella siihen tutustumista kaikille avaramman musiikkimaun omaaville. Kyseess� oli ehdottomasti t�m�n talven positiivisin keikkayll�tys, ja t�ytyykin pit�� vastaisuudessa silm�ll� orkesterin edesottamuksia. Keikan ainoa kauneusvirhe oli puhtaan tekninen, kun setin alkupuolella temppuilleet mikrofonit aiheuttivat p��nvaivaa.
Vuodesta 2002 toiminut Marble Frame on aiemmin esiintynyt Desibelin sivuilla kahden biisin mittaisen promosinglens� tiimoilta. Maistiaisen arvioinut kollegani Walbu nosti kyseisen promon yhdeksi alkuvuoden mielenkiintoisimmista kitararock tuttavuuksista, joten odotin b�ndin setti� suurella mielenkiinnolla. Nelihenkinen orkesteri kapusikin nopeasti himmeiden parrasvalojen alle, ja potki heti alusta l�htien mukavan runsaslukuiseen yleis��ns� liikett�. Vokalisti/kitaristi Niklas Lindqvistin persoonallinen laulutyyli kiinnitti heti k�rkeen huomiota, tyyli samoin kuin Lindqvistin omann�k�inen puhdas laulu��ni jakavat varmasti mielipiteit�. Itse pidin herran englanninkielisest� ulosannista, joka sopi kitaravetoiseen rock-rymistelyyn mielest�ni saumattomasti.
Toisena soitettu November Turned Out to Be a Tragedy vakuutti viimeist��n b�ndin kyvyist�, ja t�st� eteenp�in se hallinnoikin estradia ja yleis���n kiistatta. Marble Framen setist� l�ytyi niin rauhallisempaa maalailua kuin rankempaakin runttausta, ja ainakin t�ll� er�� runttausosasto tuntui voittavan. Kiihkeimmill��n kitarointi k��ntyikin jo kunnon vallitukseksi, mutta mist��n aivottomasta m�tkeest� ei t�ll�ink��n ollut kyse. Erityisesti biisien sovituksiin oltiin keskitytty kunnolla, ja yhtye tuntukin jatkuvasti v�lttelev�n niit� ilmeisimpi� ratkaisuja. Suurimmassa osassa biiseist� vilahteli runsaasti pieni� yksityiskohtia ja koukkuja, jotka p��sev�t varmaan t�ysin oikeuksiinsa vasta useamman kuuntelukerran my�t�. Livetilanteessahan n�m� eiv�t ole niin t�rkeit� tekij�it�, sill� t�m�n kaltaiset vivahteet ovat niit� mausteita jotka l�hinn� pitkitt�v�t ja v�ritt�v�t biisien eloa siell� kymmenennen kuuntelukerran tuolla puolen.
Marble Framen keikkaa vahvistivat viel� l�hestulkoon t�ydelliset soundit, jotka tukivat biisej� entisest��n. Kun soittotaitoakin l�ytyy joka tontilta vaikka muille jakaa, ei valittamisen aihetta l�ytynyt tiukimmallakaan suurennuslasilla. Ei se Walbu orkesteria tosiaan turhaan kehunut, ja luulenpa ett� t�st� poppoosta kuullaan viel� yht� ja toista.
V�liin todella lyhyt roudaustauko, ja aivan kuin tyhj�st� lavalle olikin jo ilmestynyt seuraava esiintyj�. Niinik��n t�m�n vuosituhannen puolella perustetun Streetcarin tyylikk�ill� kotisivuilla yhtye m��rittelee musiikkinsa jotakuinkin sielukkaaksi indiepop-rockiksi, johon vaikutteita on saatu niin uudelta kuin vanhaltakin mantereelta. M��ritelm� on osuva, sill� harvoin olen kuullut yhtyett� joka olisi onnistunut sulauttamaan musiikissaan amerikkalaisen ja brittil�isen kitararockin perim�n n�in tasapuolisesti.
B�ndin hyv�ntuulista ja kiireett�m�ll� tavalla rosoista soittoa s�vytti voimakkaasti Petteri Herton groovaava basso, joka toi sopivaa notkeutta ja taittoa jo muutenkin tarttumapintaa omaaviin kappaleisiin. Streetcarin p��asiallinen laulaja ja toisesta kitarasta vastaava Ville Pelttari toi kappaleisiin viel� huomattavasti lis�� imua viipyilev�ll�, puhtaalla ja aksenttivapaalla englanninkielisell� laululla. Lainatakseni er�st� paikalla ollutta; "t�m� on musiikkia, jota kuunnellessa tulee v�kisinkin hyv� ja rauhallinen olo". Streetcar voisikin tehd� maailmanrauhaa edist�v�n teon l�hett�m�ll� CD:llisen musiikkiaan Valkoiseen Taloon... The Scaramangas nimisess� orkesterissa vokalistin tonttia hoitava Martin Panelius liittyi Streetcarin rivist�ihin yhtyeen 1-vuotis keikalla, ja on siit� l�htien soittanut b�ndiss� toista kitaraa. Kitaroinnin lis�ksi Panelius lauloi Stella Starin illassa joitain stemmoja, sek� setin alkupuolella oikein yhden kokonaisen biisinkin. Pelttarin ja Paneliuksen laulu��net eroavat sen verran toisistaan, ett� moista kannattaisi kokeilla ehk� hieman useamminkin.
T�llainen hieman Crash / Verve tyylinen t�ytel�isen aurinkoinen ja h�pe�m�tt�m�n poppishenkinen veivaus ei ole ihan meik�l�isen kuppi teet�. Rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiss� on kuitenkin sanottava, ett� Streetcar hoiti hommat himaan komeasti. He jotka t�m�n tyyppisest� musiikista pit�v�t, saivat varmasti keikasta paljon irti.
Rajattoman tuntuisessa maailmankaikkeudessa oman aurinkomme l�hin t�htinaapuri on Proxima Centauri. Tuo Kentaurin t�hdist�ss� reilun nelj�n valovuoden p��ss� sijaiseva himme� M-luokan t�hti on syntynyt joskus tuntemattomissa ajan alkuh�m�riss�. Illan viimeisen� orkesterina lavalle kavunnut nelihenkinen Proxima Centauri on sen sijaan hieman tuoreempi tapaus.
Kuten kovin usein aiemminkin viikkoiltaisin, niin my�s nyt v�ki oli v�hentynyt jo reippaasti kellon viisareiden l�hestyess� yht� y�ll�, ja jotain kuittia yleis�n v�hyydest� b�ndin laulaja/kitaristi heittikin. Kahdella kitaralla ja aktiivisesti poukkoilevalla rytmipuolella varustettu b�ndi ryki ilmoille englanninkielist�, Kingston Wall meets Radiohead henkist� rytistyst�. Niin s�vellykset kuin sovituksetkin olivat paikoin hyvinkin kunnianhimoisia, jopa siin� m��rin ett� taidot olivat jo kovilla. Mutta t�rkeint�h�n on liike, ja sit� Proxima Centauri tarjosi koko rahan edest�. Huudoksi k��ntyv� englanninkielinen laulu palveli hyvin tarkoitusta, muuttuen hetkitt�in sanallisesta viestinn�st� yhdeksi kova��niseksi instrumentiksi. My�s yhtyeen p��asiallinen kitaristi, joka n�ytti olevan soittimensa soundeista enemm�n kuin tarkka, liittyi loppukeikasta mukaan huutohommiin. Tuloksen perusteella olisi kannattanut liitty� jo aiemminkin.
N�ht�v�sti joka illalle on varattu tietty summa teknisi� murheita, ja koska kaksi edellist� b�ndi� olivat j��neet niist� paitsi, oli Proxima Centaurin jo todenn�k�isyyksienkin nimiss� pakko kompastua niihin. Soundeissa ilmeni pient� h�ikk�� jo setin alkupuolella, mutta toiseksi viimeisen biisin lopulla basso lakkasi yht��kki� soimasta kokonaan. Onneksi ongelma saatiin korjattua muutamassa minuutissa, ja b�ndi saattoi sulkea keikkansa juuri ennen puolta kahta. Kovin oli viel� ep�tasaisen ja keskener�isen kuuloista, mutta samanaikaisesti my�s lupauksia antavaa. Erityisesti yksi tuoreempi biisi nimelt��n Swamp (?) kuulosti hyvin freesille ja uusia uria avaavalle.
Viimeisen setin loputtua olikin aika napata takki narikasta ja suunnata tuulen sek� tuiskun l�pi kotia kohti. Illan anti oli j�lleen monipuolinen, ja yhteens� yli kolmen tunnin livemusiikkiannoksesta riitt�� taas purtavaa joksikin aikaa.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
