Nämäkin kaksi biisiä sisältävän eepeensä Heroine jo valmiiksi saanut nelikko tahkoaa mielenkiintoista, kiireettömän oloista mutta silti kovin kiivasta indiepoppia/vaihtoehtorockia. Varmasti ainakin Radiohead lukeutuu vaikuttajiin, mutta itselleni nousi ensinnä mieleen ainakin kaksi kotimaista taitajaa: Marble Framen kiireettömyys, proge-elementit ja laulaja Niklas Lindqvistin suoritus nostaa mieleen mainion Underwater Sleeping Societyn, kun taas junnailevista kitaroista ja kuulaudesta yhdistän nelikkoa kevyimpään Sergioon. Jossain näiden ristisiitoksen tienoilla leijailee siis Marble Frame.

Avausraita Prozac on nimensä mukainen rauhallinen, jopa hieman turtunut kuulas maalailu. Minun korvaani Niklaksen taittumista vastaan taisteleva ääni on tällaisessa ”balladimaisessa” rauhallisuudessa todella toimiva. Loppubiisistä kappaleen miltei raivokkaaseen vyörytykseen kasvattavat kitarapyörteilyt tippuvat hyvin, synkästä otteesta huolimatta musiikki ei käänny angstiin asti. Kakkosraita Post-Modern Symphonic jatkaa luontevasti samaa kaavaa, vaikkakin hiukan energisemmällä otteella. Kurissa pidettävän kiivauden ja eleettömyyden välinen tasapaino toimii avausraitaakin paremmin. Rytmiryhmän kasvanut osuus vakuuttaa myös. Kokonaisuutta leimaava kiireettömyys ja melankolinen kuulaus nostavat promon yhdeksi alkuvuoden mielenkiintoisimmista tuttavuuksista. Toivottavasti saan ennen pitkää kuullakseni myös koko eepeen. Lupaa hyvää...