Club Rock Hell: Yearning, Twilight Guardians ym.

Illan avasi voimametallikuusikko Agonizer, joka viime Juhannuksen keikallaan Nummirockissa onnistui vakuuttamaan allekirjoittaneen tiukalla paahdollaan. Ensimmäisenä soittavan yhtyeen ikuinen kiro, eli vähäinen yleisö, ei bändiä lannistanut, ja keikka kulkikin heti ensimmäisestä sekunnista eteenpäin kuin pikajuna. Agonizerin perinteinen melodinen heavy-metal, jossa on löydettävissä vaikutteita niin power- kuin progemetallistakin, putosi taas oikein mukavasti.

Heti alkuun huomio kiinnittyi ensiluokkaisiin soundeihin, sekä jälleen laulaja Pasi Kärkkäisen komean melodiseen ja ”puhtaaseen” ääneen. Ainoastaan Mika Heinosen koskettimet ja hyvän kuuloiset taustalaulut tuntuivat jäävän välillä hieman alle, mutta muuten kaikki toimi niin kuin pitikin. Rumpali Toni Qvick osoitti hirvittävällä takomisellaan, että rummut ovat totta tosiaan lyömäsoittimet, ja tällä kertaa nekin pysyivät balanssissa. Vokalistin ja kosketinsoittajan pitäytyessä lavalla melko rauhallisena olivat kitaristit J-P Perälä ja Joni Laine, sekä basisti Jussi Tikka puolestaan erittäin aktiivisia. Rankka päänheilutus ei tauonnut kuin parin hitaamman biisin rauhallisimpien kohtien ajaksi, ja silloinkin oireulua hiusten heilutteluun oli jatkuvasti havaittavissa.

Setin päätyttyä bändi ei oikein ehtinyt edes poistua lavalta kun vähäinen, mutta sitäkin äänekkäämpi yleisö huusi jo Lord Of Lies biisiä. Ja kyllähän Agonizer sen sitten heittikin, jahka ääntä yleisöstä saatiin vielä hieman lisää.

Ohjelmassa oli seuraavaksi vuorossa pieni roudaustauko, joka tosin kasvoi ennalta-arvaamatta ensin keskikokoiseksi ja lopulta jo oikein pitkäksikin breikiksi. Syynä tähän viivästykseen oli ”kitarakamojen kanssa ilmenneet ongelmat”, ilmoitti seuraavana lavan valloittanut Human Temple.

80-luvulla osattiin tehdä kunnon musiikkia, näyttää Human Temple tuumaavan. Keikka tosin alkoi hämmentävällä tavalla kun aloitusnauhaksi oli valittu viikinkien kuolinruno Antonio Banderasin tähdittämästä viikinkileffasta 13th Warrior. Lavalla ei kuitenkaan näkynyt ainuttakaan turkiksiin pukeutunutta viikinkimetallistia, vaan asianmukaisen rock-henkisesti sonnustautunut viisikko. Kupletin juoni kävikin sitten nopeasti selväksi kun parinkymmenen vuoden takaisesta kevyemmähköstä hard rockista sekä AOR:stä vertailukohtia hakeva ryhmä starttasi settinsä vokalisti Janne Hurmeen johdolla. Tarttuvia riffejä ja melodioita, koskettimia sekä hyviä stemmoja yhdistettynä Bon Jovi – Def Leppard – Helix tyyppiseen ulosantiin, plus tietenkin aimo annos omaa näkemystä. Tuosta on suurinpiirtein Human Templen musiikki tehty.

Näin kevyt vääntö ei ole ihan meikäläisen ”kuppi teetä”, mutta hyvin soitanta näytti kohderyhmäänsä uppoavan ja sitä liikuttavan. Vokalistin reilusti omannäköinen lavaliikehdintä sekä välillä hieman pitkiksi venähtäneet välispiikit toivat iltaan vielä jotain aivan uutta.

Koska aikataulu otti pahemman kerran osumaa edellisellä, runsaasti pitkittyneellä tauolla nousi illan kolmas yhtye Twilight Guardians lauteille hieman puolen yön jälkeen. Omalta osaltani tämä keikka oli se illan odotetuin, olihan yhtyeen kaksi päivää aikaisemmin julkaistu uusi Wasteland pitkäsoitto osoittanut, että kehitystä oli tapahtunut huimasti sitten neljä vuotta aiemmin ilmestyneen debyytin. Kuten moni muukin yhtye niin myös Twilight Guardians perustaa musiikkinsa perinteiseen melodiseen heavyyn, jonka juuret löytyvät sieltä 80-luvun kultaisilta vuosilta. Jos yhtyeiden nimiä pitäisi tiputella niin Stratovarius olisi väistämättä mainittava, sillä aika lailla samoilla linjoilla ryhmät liikkuvat.

Hämärän vahdit keräsivät heti settinsä alusta asti eniten yleisöä lavan edustalle ja hyvä meno oli näin taattu niin kuulijoiden kuin kuunneltavienkin keskuudessa. Vokalisti Vesa Virtanen liikkui lavalla kuin sähköjänis ja erityisesti monitorin päältä yleisöön tähystäminen kävi herralle ihan tavaksi. Kitaristi Carl-Johan Gustafsson näytti myös nauttivan tilaisuudesta täysin, mikäli hiusten heiluttamisesta voi mitään päätellä. Bändin uusimman jäsenen, kosketinsoittaja Jari Pailamon, soitto ei tahtonut aluksi kuulua, mutta tuokin korjaantui jo parin biisin jälkeen. Pailamon laulamat stemmat toivat myös joihinkin biiseihin mukavasti lisää ulottuvuutta.

Biisilista myötäili luonnollisesti pitkälti uuden levyn materiaalia ja uutukaisen ”nimibiisi”, kevyen Queensrÿche vaikutteinen, King Of The Wasteland tärähti uusista ralleista ehkä parhaimmin. Keikan oudoimman hetken tarjosi puolestaan Madonna coveri La Isla Bonita, joka pienen alkujärkytyksen jälkeen alkoi tosin kuulostaa ihan hyvälle. Mikä parasta, bändi oli todellakin muokannut biisiä eikä vain soittanut siitä kevytmetalliversiota, kuten niin moni muu olisi tehnyt. Setin päätöksenä kuultiin bändin nimikkobiisi Twilight Guardians, jota oli hieman uudelleen sovitettu. Nyt väliosissa heitettiinkin humppavaihde päälle ja välittömät assosiaatiot saksalaisiin olutfestareihin olivat väistämättömät.

Keikka sujui kaiken kaikkiaan niin soundillisesti kuin muutenkin moitteetta. Vuosien varrella kertynyt soittotaito ja kokemus heijastui esiintymisvarmuutena ja joissain kohdin jopa pienenä itseironiana. Twilight Guardians onkin mielestäni valmis astumaan sen seuraavan ison askeleen urallaan eteenpäin.

Kellon osoittaessa yhtä estradille kapusi illan viimeinen ryhmä Yearning. Varsinaisen yhtyeen muodostavat vokalisti/kitaristi Juhani Palomäki ja rumpali T. Kristian olivat livetilannetta varten vahvistuneet kitaristilla, basistilla ja kosketinsoittajalla. En tiedä kuinka vakituisista soittajista on kyse, mutta viisikko klaarasi setin moitteetta lävitse. Tai jos nyt ollaan aivan rehellisiä, niin ryhmä kuulosti oikeastaan aivan helvetin hyvälle.

Vaikka yleisöä ei ollut paikalla enää läheskään niin paljon kuin aiemmin Yearning junttasi melodisen raskasta doomiaan jylhän vankkumattomasti. Kappaleiden kestot venyivät melkoisesti, kuten alalla tapana on, mutta puutumista ei pahemmin päässyt tapahtumaan. Ainoastaan setin keskivaiheilla oli yksi sävellys, jonka olemassaolon tarkoitus ei oikein auennut ainakaan näin ensikuulemalla. Toisaalta vastineeksi biisinippuun oli sujahtanut parikin todellista helmeä, ja illan viimeisenä kuultu komea Bathory-henkinen viikinkivetäisy kuulosti jo aivan timanttiselle. Palomäen heittämät välispiikit tarjosivat välillä aika vinoakin huumoria, mikä silti sopi tilanteeseen ihan hyvin. Mitään sen kummempaa riehuntaa lavalla ei nähty, mitä nyt basisti jaksoi lettiään heilutella, mutta eipä doomin saralle ”come on, sing with me!” huudot kyllä kuulukaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth