Nummirock lauantai vol 2

Kovasti noususuhdanteinen Agonizer kapusi Räminä lavalle heti Katatonian lopetettua settinsä Vihreällä lavalla. Ei mikään helppo tilanne, mutta ihan mukavasti ryhmä kykeni silti juhlakansaa pienimmän lavan eteen vetämään. Melodiseen heavyyn, tuohon metallimusiikin loppumattomaan runsaudensarveen, perustuu myös Agonizerin ilmaisu. Kuusimiehinen ryhmä rakentaa musiikkinsa kahden kitaran sekä koskettimien ja perinteisen ”puhtaan” vokalisoinnin pohjalta, siten että jokainen näistä elementeistä on tasa-arvoisessa asemassa. Luoja tietää, että näistä aineksista on leivottu kautta maailman sivun jo jokunenkin viisu, mutta siltä tämä pyhäjärveläinen ryhmä näyttää löytäneen muutaman ennen kokeilemattoman ja vieläpä erittäin kelvollisen yhdistelmän.

En ole aiemmin kuullut Agonizerilta kappaleen kappaletta, mutta hyvin bändin hieman progehtavaan metallointiin silti pääsi sisään näin kylmiltäänkin. Taitoon on selvästi panostettu joka tontilla, mutta mihinkään ego-lähtöiseen tilutteluun/suorittamiseen tässä ei silti (onneksi) sorruttu. Kappaleiden rutkasti yksityiskohtia sisältävät rakenteet yhdessä nopeahkon temmon kanssa saivat tosin hetkittäin hieman itsetarkoituksellisia piirteitä. Bändin vahvimmaksi aseeksi nousi hieman yllättäenkin vokalistin rouheampi ääni, joka ei ole todellakaan mikään klassisesti koulutettu vaan rosoinen ja luonnetta omaava.

Tämä ensimmäinen kosketus Agonizeriin ei Nummirockin keikan perusteella tule jäämään viimeiseksi, sillä sen verran vakuuttavaa työskentelyä ryhmä tarjosi. Ainoaksi nalkuttamisen aiheeksi löysin vähän turhan tykisti jyskyttävät rummut, jotka horjuttivat muuten hyvää tasapainoa välillä pahemman kerran.

Reilusti suosiotaan jo alkukeväästä julkaistulla diEversity pitkäsoitolla kasvattanut Entwine, tuo Lahden lahja englanninkieliselle goottirockille, nousi Hamara lavalle erittäin itsevarman ja vahvan oloisena. Luja usko omaan asiaan henkilöityi vielä voimakkaasti vokalisti Mika Tauriaiseen, joka otti keikkatilanteen haltuunsa heti alusta lähtien rautaisella ammattitaidolla. Entwine oli saapunut viihdyttämään yleisöä, ja koska bändi pisti itsensä oitis 100 prosenttisesti likoon saivat myös katsojat antaa heille jotain takaisin. Harva esiintyjä uskaltautuu näin rohkeaan kanssakäymiseen yleisönsä kanssa, mutta niin herra Tauriaisen kuin koko yhtyeenkin lavakarisma riitti helposti tämän taian ylläpitämiseen.

Entwine on jäänyt tähän mennessä kirjoissani aina hieman ”ykkösdivarin” bändiksi, tällä HIMin ja The 69 Eyesin vuosia isännöimällä suurehkolla tontilla, mutta nyt ryhmä on selvästi nostamassa profiiliaan. Asiaa auttaa luonnollisesti myös edellä mainittujen yhtyeitten pitkä hiljaiselo, etenkin kotimaisilla markkinoilla. Mikä tärkeintä Entwinen uuden levyn materiaali, mihin setti luonnollisestikin suurilta osin rakentui, on mielestäni selvästi aiempia tuotoksia vahvempaa. Tauriaisen rikollisen komea ja erittäin omaleimainen lauluääni yhdistettynä kahden kitaran sekä koskettimien punomiin runsaisiin kuvioihin ovat synnyttäneet Entwinelle aivan omanlaisensa, vahvan tyylin. Joidenkin mielestä tuo tyyli muistuttaa jo liiaksi herra Valon johtaman orkesterin vastaavaa, mutta itse rohkenen olla hieman toista mieltä.

Hyvän settinsä kruunuksi ja Nummirock-yleisön suureksi riemuksi bändi veti vielä encorena Alice Cooperin Poisonin, joka ymmärtääkseni on muuttunut jonkinlaiseksi vakiolainaksi Entwinen repertuaarissa. Eipä löytynyt valittamisen aihetta tästäkään keikasta, kun kaikki meni juuri niin kuin pitikin ja sounditkin olivat vielä kaiken lisäksi kohdallaan.

Ja sitten kiiren vilkkaa Vihreän lavan edustalle, jossa Kotiteollisuuden keikka oli seuraavana ohjelmistossa. Jos Katatonia sai juhlaväkeä erinomaisesti liikkeelle taisi sitä olla tällä kertaa vielä aavistuksen verran enemmän paikalla. Tavoilleen uskollisesti kitaristi/karjuja Hynynen aloitti yleisölle vittuilun jo ennen ensimmäistäkään kappaletta, kuinkas muutenkaan. Toisaalta nyt ollaan jo saavutettu piste, jossa Hynysen mahdollinen vinoilun väliin jättäminen nähtäisiin vain jonkin sortin uutena vittuiluna ja äijähän heittää kuitenkin kommenttinsa suhteellisen huumoripohjalta – kai.

Biisilistan ensimmäinen pala oli sopivasti trion uusimman levyn aloitus- ja nimibiisi Helvetistä Itään. Tästä eteenpäin kaikki menikin täysin piirustusten mukaisesti, eikä aplodeja tarvinnut tälläkään kertaa yleisöltä pyydellä. Kuningas mammonan aikana vauhti järkkäririvin kummallakin puolella oli jo noussut mukavasti ja suosionsa innostama yhtye pisti itsensä yhä rankemmin likoon, mikä taas kirvoitti yhä kovemmat suosionosoitukset. Miellyttävä ”noidankehä” johtikin siihen, että Kotiteollisuus nousi mielestäni toisen päivän todelliseksi pääesiintyjäksi.

Siideriä mamman pikkaisten juotavaksi useasti haukkunut laulajamiehemme paljasti jo setin alkuvaiheessa juovansa tällä kertaa itsekin tuota nynnyjen nektaria, mutta meriselitykseksi hän kertoi pullossa olevan kuitenkin puolet jaloviinaa – tämä myös osaltaan selittänee pitkin keikkaa yhä levottomammiksi kääntyneet välispiikit. Herra muisteli Minä olen biisiä spiikatessaan, kuinka yhtye soitti kyseisen kipaleen ensimmäisen kerran juuri tasan vuosi aiemmin, juuri tässä samassa paikassa. ”Emme tienneet että olimme luoneet hirviön” mietiskeli mies, no – hyvin näytti tämä monsteri kansalle kelpaavan. Itselleni keikan kohokohdaksi muodostui taaskin kerrassaan timanttinen Tuonen joutsen, joka sai jälleen kasvaa kaikessa rauhassa lopun hirvittäviin mittoihinsa. Encorena tarjottu Meren mutaa olikin sitten se viimeinen mansikka tämän Juhannuskakun päälle, ja kun lappeenrannan trio viimein poistui parrasvaloista oli se helppo julistaa illan voittajaksi selvin pistein.

Illan ja samalla tämän vuotisen Nummirockin viimeinen Räminä lavalle noussut yhtye oli Blind Stare. Tämän jälkeen esiintyivät isommilla lavoilla toki vielä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus sekä Diablo, mutta Blind Stare jäi tällä kertaa myös minulle viimeiseksi aktiksi jonka näillä juhlilla katsastin.

Jossain perinteisemmän heavyn, rankemman melodisen deathin ja sankari-aiheisen folk metallin välimaastossa seilaileva Blind Stare on ehtinyt julkaista viisi vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana jo neljä demoa, mutta jotenkin olen onnistunut tähän mennessä välttämään koko bändin. No, onneksi tuo taika viimein murtui, sillä tästä yhtyeestä löytyy rutkasti ainesta. Blind Starella tuntuu olevan vielä oma linjaus lievästi hakusessa, mutta ideoita näyttää riittävän joka suuntaan kiitettävästi – joissain biiseissä jopa hieman liiaksikin.

Vokalisti Eino Tuominen käytti lähinnä äänensä rankinta puolta mikä pisti hieman harmittamaan, sillä jollain tavalla tuo laulutyyli ei tuntunut istuvan muuhun toteutukseen. Kappaleet myös rönsyilivät välillä melkoisesti ja mittaa kertyi jokaiselle kunnoitettavasti. Positiivinen yllätys silti kaiken kaikkiaan, ja tähän oli hyvä päättää tämän kertainen Nummirock.

Kahden päivän jälkeen yhteenvetona voi todeta, että Nummirock on selvästi löytänyt linjansa ja nykyinen kolmen lavan systeemi nostaa mukavasti niitä hieman tuntemattomampiakin yhtyeitä esille. Kaiken kaikkiaan asialliset järjestelyt ja mukava tunnelma takasivat tänäkin vuonna iloisen Juhannuksen vieton, jota edes hetkittäin kiukutelleet sään jumalat eivät pystyneet häiritsemään. Ensi vuonna sitten taas uudestaan!

Mika Roth