Wacken Open Air - lauantai

Festivaalien viimeinen päivä valkeni taas kerran tiukassa auringonpaisteessa lämmön kivutessa nopeasti aiemmista päivistä tuttuihin lukemiin. Aikataulu oli sijoittanut brittiläisen miekka & magia metallin veteraaniryhmän Bal-Sagothin päivän aloittajan paikalle, joten raa’an kylmäkäynnistyksen jälkeen oli lähdettävä nopeasti katsastamaan brittien livekuntoa.

Vastikään rumpalivaihdoksen läpikäynyt Bal-Sagoth on aina toteuttanut ensisijaisesti vokalistinsa Byron Robertsin näkemystä kunnon metallista, ja nytkin biisien välissä miehellä oli paljon kerrottavaa, mm bändin uuden rumpalin erinomaisuudesta verrattuna edelliseen kannujen hakkaajaan. Olipa herra tällä kertaa niin kovalla päällä, että veti koko setin läpi jonkin sortin pilottitakki päällä – ja takin alla oli siis tietysti vähintääkin lyhythihainen paita. Musiikillisesti keikka oli erittäin tylyä tykitystä paahdon käydessä välillä todella tiiviiksi. Uusi rumpali (jonka nimestä en saanut selvää) osoitti olevansa äijä paikallaan ja muutenkin koko paketti pysyi hyvin kasassa. Pikku yksityiskohtana on vielä mainittava, että aivan eturivien tietämillä liehui yksi suomen lippu ja sen lähellä keikkui päiden yläpuolella pari pahvimiekkaa.

Aiemmin tänä kesänä Tuskassa vieraillut thrash metal legenda Death Angel käynnisti lähes välittömästi Bal-Sagothin perään oman settinsä. Vaikka kello ei vielä paljoa ollutkaan oli True Metal stagen edusta jo täynnänsä kansaa ja lisää saapui koko ajan. Vokalisti Mark Osagueda sekä kitaristi Rob Cavestany olivat jälleen erinomaisella show-meiningillä varustautuneita, eikä muillakaan musikanteilla näyttänyt olevan motivaationsa kanssa ongelmia. Setti taisi olla hyvin pitkälti sama kuin muutama viikko aiemmin Tuskassa, mutta toisaalta – mitäpä sitä hyvää ja toimivaa pakettia liikoja muuttamaan. Porukkaa lämmitti tehokkaimmin yhtyeen alkupään tuotannon helmi Kill As One, joka kirvoitti kansasta hyvää yhteishuutoa. Tiedä sitten kuvittelinko, mutta tuntui että tämänkertainen keikka oli vielä rahdun Tuskan vastaavaa kovempi.

Death Angelin lopetettua vuoronsa Party stagelle kapusi unkarilainen nuoremman polven thrash ryhmä Ektomorf, mutta näin heti mestareiden perään ei pustan poikien rakentelu oikein jaksanut vakuuttaa.

Pienen odottelun jälkeen olikin sopiva aika Anthraxin setille, mikä potkaistiin käyntiin jo klassisen Among The Living pitkäsoiton luottobiisillä Efilnikufesin (N.F.L.) . Vaikka Anthrax on eittämättä jo parhaat päivänäsä nähnyt yhtye, ei se ole missään vaiheessa sentään kehäraakkiintunut. Nytkin bändin asenne ja työmoraali olivat jälleen kohdallaan ja pomonsa Scott Ianin ja vokalisti John Bushin johdolla Anthrax vyörytti nopeasti tilanteen itselleen edulliseksi ja yleisö oli käden käänteessä viisikon hallussa. Kun klassisista ralleista Caught In A Mosh vielä heitettiin peliin ei voittajasta ollut epäselvyyttä, vaikkakin kaikkein kovimman metakan ja suurimman yhteiskarjunnan onnistui synnyttämään hieman myöhemmin heitetty State Of Euphoria levyn huudatusralli Antisocial.

Tällä hetkellä vailla vakituista basistia oleva yhtye heitti Wackenin keikkansa tuuraaja Joey Veran avulla, joka ainakin tämän liveaktin valossa näyttäisi olevan hyvä korvaaja Anthraxissa aiemmin 20 vuotta bassoa hakanneelle Frank Bellolle, jonka yhtyeestä eron lopullisuutta ei ole kaiketi vieläkään vahvistettu.

Aivan Anthraxin setin loppuvaiheissa kävin pika pikaa vilkaisemassa W.E.T. stagen puolella esiintynyttä saksalaista Thoraa. Kovasti Marilyn Mansonilta kuulostava yhtye ei äkkiseltään sen kummemmin vakuuttanut, joten lyhyen tsekkauksen jälkeen kävin vielä vilkaisemassa Anthraxin keikan lopettelut.

Erittäin vakaviin ongelmiin sensuurin kanssa Saksan lisäksi myös useassa muussa maassa joutunut Yhdysvaltalainen Cannibal Corpse miehitti seuraavaksi Black stagen, ja kuten kaikki kielletty aina, niin tämäkin näytti kiinnostavan erityisen paljon yleisöä. Yhtye on joutunut itse asiassa niin pahoihin ongelmiin sensoreiden kanssa, että nytkin bändin vokalistin George ”Corpsegrinder” Fisherin oli pahoiteltava joidenkin kappaleiden puuttumista setistä, koska niiden esittäminen on lainvastaista ja yhtye saisi niiden esittämisestä todella komeat sakot.

Tänä vuonna alkuperäisen kitaristinsa Jack Owenin miehistöstään menettänyt ryhmä oli saanut tuuraajaksi aiemmin Origin yhtyeessä vaikuttaneen Jeremy Turnerin, joka tuntui sopivan ryhmään saumattomasti. Cannibal Corpsen touhu etenkin sanoituspuolella on aina mennyt mielestäni hieman liikaa överiksi, jotta sitä voisi ottaa täysin vakavissaan, mutta hyvän ja viihdyttävän keikan äijät taas heittivät. Ne monet jotka olivat saapuneet katsomaan erityisesti tätä yhtyettä saivat takuulla vastinetta rahoilleen.

Raatoretkueen jälkeen esiintymisvuoron sai Nevermore, mutta jenkkiryhmän melodinen powermetalli pisti allekirjoittaneen nopeasti poistumaan kohti W.E.T. stagea, jossa Supersoma jo virittelikin kovasti stonerin makuista doomiaan. Yleisöä ei paikalla kovinkaan paljoa ollut, mikä toisaalta ei ole sen suurempi ihme sillä bändi ei osannut tarjota mitään mitä joku muu ei olisi aiemmin jo tehnyt – ja vielä paljon paremmin.

Peter Tägtgren tuo ruotsalaisen metallin suuri suuri mies otti kellon osoittaessa 18.15 Black stagen haltuunsa Hypocrisy yhtyeen nokkamiehen roolissa. Ohjelmassa oli siis vuorossa tunnin verran turpaan vetoa erityisen raskaalla otteella, melodisemman ja modernimman death metallin toimiessa lätkeen tahdittajana.

Jos yleisön puolella tätä oli odotettu, ei Tägtgren itsekään säästellyt sanojaan ylistäessään tilaisuutta ja sitä kuinka paljon se hänelle merkitsi. Kuvasipa mies parempien sanojen puutteessa tuntojaan siten, että tilaisuus vastasi sitä jos olisi joutunut valtavan naislauman kanssa ainoana miehenä autiolle saarelle... Hyvä fiilis heijastui kielellisten vertauksien lisäksi myös soittopuoleen, joka oli ryhmällä todella hyvin hallussa. Tunnin setti runtattiin sellaisella pieteetillä, ettei paremmasta väliä ja tämähän se oli yleisölle mieleen.

Jos Hypocrisyn keikka oli minulle iloinen ja positiivinen yllätys oli sen perään esiintynyt Helloween puolestaan jonkin sortin pettymys. Kurpitsajoukkueen laiskan pulska ja voimattoman ponneton esiintyminen ei saanut oikein ketään innostumaan kunnolla, ei edes yleisön saksalaista osaa – mikä oli pienoinen yllätys, sillä olin odottanut että kotiyleisön edessä ryhmä ammentaisi itsestään parhaat puolet esiin.

Biiseistä vanhemmat viisut olivat selkeästi suositumpia, erityisesti Keeper Of The Seven Keys ja Future World saivat aikaan sentään jonkinlaista liikettä edes yleisön puolella. Setin loppupuolella jo aikataulussakin mainittu Surprise Guest saapui lavalle, eikä se ollut sitten kukaan muu kuin itsensä bändin entinen keulahahmo Kai Hansen. Keikan todistaneena olisin toivonut että Hansen olisi saapunut Gamma Ray yhtyeineen paikalle ja esiintynyt vaikka Helloweenin tilalla.

Kurpitsalässähdyksen perään oli vuorossa hieman kotoisempaa kuritusta kun aikataulu osoitti Children Of Bodomin vuoron tulleen. Alexi Laiho joukkoineen pistikin niin lukuisat teutonit, runsaslukuisesti paikalle saapuneet suomalaiset, kuin kaikki muutkin nopeasti kuriin ja järjestykseen. Koska aikaa oli vain ja ainoastaan tunti olikin se syytä käyttää kokonaan siihen itseensä, elikkäs kunnon metalli-ryöpytyksen antamiseen.

Children Of Bodom nauttii selvästi suurta suosiota myös Keski-Euroopan suunnassa ja yhtyeen paitoja pystyikin spottaamaan yleisön seasta kaikkina päivinä lukuisia. Myös keikan ajankohta oli sopiva, sillä kun porottava aurinko viimein painui mailleen alkoi yleisökin toipua paahteen aiheuttamasta horroksesta ja loppukeikkaa kohden käsimeren päällä keikkui jo lukuisia metallipäitä jatkuvasti. Hyvä setti, jossa saatiin kuulla ne kaikki ”pakolliset numerot” sekä vähän muutakin.

Bodomin lasten jälkeen ison lavan lauteille nousikin sitten Saxon. Katsastin tilannetta sen verran että vanhat kukot nousivat orrelle, mutta ensimmäisen biisin jälkeen olinkin jo valmis nostamaan kytkintä. Keikan päätökseksi tarjottiin komea ilotulitus, olihan Saxon nähtävästi festivaalien pääesiintyjä.


Ja sitten takaisin asiaan, sillä Black stagen suunnalla tuli vuoro viimein norjan black metal legendalle Satyriconille, joka tällä keikalla oli vahvistettuna Darkthronen Ted Skjellumilla, mies tosin tunnetaan piireissä huomattavasti paremmin nimellä Nocturno Culto. Alkukeikan bändi soitti vokalisti Sigurd Wongravenin eli Satyrin johdolla biisejä uransa eri jaksoilta kunnes Nocturno Culto nappasi vokalisointi vastuun ja ryhmä ryhtyi esittämään Darkthronen biisejä Satyrin tarttuessa kitaraan. Tässä vaiheessa kitaristeja taisikin sitten olla jo kolme kappaletta ja siihen vielä basisti ja Nocturno Culto päälle niin komeaa oli katsella.

Keikan ”kumpikin osa” maistui allekirjoittaneelle oikein hyvin, vaikka jonkin verran Darkthrone osio taisi vielä enemmän jyrätä. Upea kokemus kaiken kaikkiaan ja hieno lopetus Black stagen ohjelmalle tänä vuonna.

Tämän jälkeen ei ohjelmassa ollut enää kuin yksi yhtye, True Metal stagella saksalainen saksaksi esiintyvä J.B.O. Tulihan sitten tämäkin katsottua samaan konkurssiin, vaikka kielestä en ymmärrä tuon taivaallista. Idea on kuitenkin melko universaali – otetaan muiden tekemiä kuuluisia biisejä ja väännetään niihin uudet, hauskat sanat. Toisaalta, mukana oli onneksi pari englanninkielistäkin biisiä joista Sepulturan Roots Bloody Roots oli oikein hersyvä. Tätä biisiä varten yhtyeen vokalisti katosi hetkeksi lavasteiden taakse muiden pitäessä showta yllä, ja pian herra palasikin Luciano Pavarottiksi naamioituneena. Tämän jälkeen saatiin kuulla kuinka herra Pavarotti laulaa Sepulturaa.

Näin oli viimein Wacken vuosimallia 2004 paketissa. Helvetillistä hellettä neljä päivää, joista kolmena oli ihan esiintyjiäkin. Minulle kokemus oli ensimmäinen, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Täältä pääset lukemana torstain tapahtumista, tästä tie vie puolestaan perjantaihin.

Mika Roth