Nummirock lauantai vol 1

Toisena festivaalipäivänä vetonaulan työtä saivat tasaisesti jakaa jo alkuvuodesta suomessa vieraillut ruotsalainen Katatonia, sekä kotimaista metallin mestaruussarjaa tällä hetkellä selvästi johtava Kotiteollisuus, jonka suosio on kasvanut etenkin viimeisen vuoden aikana todella järisyttäviin ja raja-aitoja kaataviin mittoihin. Bändiä voikin tällä hetkellä nimittää perustellusti ”koko maan omaksi yhtyeeksi”.

Sää ei suosinut tälläkään kertaa päivän ensimmäistä esiintyjää, mutta melodista heavy-rockia suomeksi tahkoava Kilpi veti urheasti settinsä lävitse. Epäinhimillisen aikainen soittoajankohta, eli kello 12.00, karsi luonnollisesti ensinnäkin yleisöä, ja toisekseen paikalle saapuneiden katsojien innokkuutta. Tämä ei näyttänyt kuitenkaan soittaja-kuusikkoa suuremmin haittaavan, vaikka vokalisti Taage yleisön laiskuudesta välillä puolitosissaan jaksoi kuittaillakin.

Kevään kuluessa enemmänkin studion puolella aikaansa viettänyt ryhmä tarjosi jo pieniä maistiaisia syksyllä julkaistavalta seuraavalta pitkäsoitolta, ja ainakin Tie turvattu niminen kipale tarttui heti korvaan. Biisissä oli mielestäni selvästi aiempaa enemmän power-metal vaikutteita, mikä tuntui ainakin livenä sopivan Kilvelle erinomaisesti. Keikka vedettiin lävitse bändin ja yleisön välisessä tyynessä yhteisymmärryksessä. Kun kansaa pyydettiin päästämään hieman ääntä, se päästi hieman ääntä, toisaalta jokaiselle kappaleelle jaksettiin taputtaa tasaisesti vaikkakin hieman kitsaasti. Hyvällehän tuo kaiken kaikkiaan kuulosti, ja olisi taatusti hieman myöhäisempänä ajankohtana pudonnut yleisöön huomattavasti paremmin.

Jos oli Kilpeä seuraamassa vähäinen määrä festivaalikansaa oli Kamaran yleisömäärä jo lähes katastrofaalisen pieni. Yhä vain kiihtyvässä sateessa paikalle oli saapunut ainoastaan jokunen kymmentä katselijaa, mutta kuten virkaveljensä isommalla lavalla, niin myös Kamara veti settinsä lävitse erinomaisella työmoraalilla ja vielä huomattavasti kovemmalla temmolla.

Yhtyeen esikois EP:n pohjalta en odottanut keikalta kovinkaan paljoa, mutta sain nopeasti huomata että ryhmä on kehittynyt jo lyhyessä ajassa todella reippaasti, tai sitten se ei ole vain onnistunut saamaan itsestään parhaimpia puolia studiossa esille. Myös biisimateriaali näyttää matkan varrella kohentuneen ja uudet kappaleet Ruoja sekä Hauras mieli kuulostivat jo todella lupaavilta. Suomenkielistä Mokoma/Kotiteollisuus tyyppistä metallia veistävä ryhmä on saanut selvästi enemmän sitä tarvittavaa omaa soundia ja tyyliä, mikä nostaa odotuksia tulevasta. Nummirockin Räminä lavan keikka oli tiukassa paikassa kova näyttö tältä ryhmältä ja olen iloinen että olin todistamassa sitä.

Jos sää ei ala selkenemään ei auta muu kuin kutsua paikalle Ensiferum, kyllä ne wanhat hyvät jumalat aina pienet sadepilvet saavat hajalle – tai tekevät ainakin veden ropinasta huomattavasti siedettävämpää. Death metallia ja folkkia sankari pohjalta eloisasti yhdistelevä ryhmä sai ensimmäisenä bändinä kerättyä reilumman puoleisesti yleisöä. Lisäksi ensimmäiset juhlijat innostuivat reippaan veivauksen ansiosta riehaantumaan sopivan pakanallisissa merkeissä.

Tällä hetkellä ilman vakinaista vokalistia oleva bändi toimii lainalaulajalla, kun Northerin Petri Lindroos oli tuuraajana asettunut mikrofonin taakse, ja olipa artisti ottanut vielä kitaransakin messiin. Vaikka herran tyyli eroaakin reilusti alkuperäisen vokalistin Jari Mäenpään ilmaisusta, on Lindroosin raa’an alkuvoimaisessa laulutavassa mielestäni jotain, joka sopii vieläpä paremmin Ensiferumin soundiin. Nähtävästi vanha suola kuitenkin janottaa tässäkin tapauksessa, sillä suurinpiirtein puolivälissä keikkaa spiikattiin herra Mäenpää lavalla, missä hän sitten viipyikin lähes loppuun asti. Kovin näytti hauskaa olevan kaikilla osapuolilla, vaikka yleisön puolella kaikki eivät näyttäneetkään aivan yhtä riemastuneilta. Viimeiseksi kipaleeksi jätetty Battle Song laittoi niin yleisön kuin lavankin menon hetkittäin sekoamaan ja näissä tunnelmissa Ensiferum vetäytyi taputusten saattelemana lauteilta, mutta vain hetkeksi. Encoreksi oltiin valittu, ainakin allekirjoittaneen suureksi yllätykseksi, Judas Priest –klassikko Breaking The Law. Hyvä valinta silti, vaikkei ehkä ihan parhaiten jatkumoon sopiva. Ensiferumin keikka pisti odottamaan ryhmän seuraavaa levyä, jonka julkaisua on siirrelty pitkin alkuvuotta jatkuvasti eteenpäin.

Melodinen, englanninkielinen power metal, siinä sitä on metallin ala joka on äärimmäisen vaikea. Teetpä melkein mitä tahansa kajahtaa suunnasta jos toisestakin ”kikkelihevi” ja ”vara-strato” huutoja. Thunderstonen metallissa on kuitenkin parempi puhua ihan munasta, sillä sitä tästä ryhmästä löytyy, eikä kyseessä tosiaankaan ole mikään halpa kopio vaan rehdisti aito asia. Toisen levynsä alkuvuodesta julkaisseen viisikon kehitys on ollut rivakkaa, ja etenkin viime kerrasta jolloin yhtyeen keikkaa viimeksi olin todistamassa (muistaakseni Nummirockissa vuonna 2002) on tehty valtaisa matka Thunderstoneen vuosimallia 2004.

Hamara lavalla tapahtuvaa esiintymistä oli saapunut seuraamaan mukavan kokoinen joukko, ja heti keikan alusta erinomaisilla soundeilla jyrännyt bändi antoi aihetta aplodeille. Yllättävänkin rankka paahto yhdistettynä voimakkaisiin melodioihin ynnä yhtyeen selvä hyväntuulisuus saivat vähitellen palautetta, vaikka aluksi yleisön puolella hieman hiljaista olikin. Komean, perinteisen heavy-äänen omaava vokalisti Pasi Rautanen sai hyvin vähäeleisellä mutta sympaattisella esiintymisellään metallikansan hitaasti lämpenemään ja kun muukin ryhmä, basisti Titus Hjelm etunenässä, pisti itsensä 110%:sti likoon kehkeytyi keikasta kunnon tapahtuma.

Taidollisesti Thunderstone on aina ollut vahvoilla, mutta nyt kappaleisiin saatiin mukaan myös kunnolla tunnetta. Lievä suorittamisen tuntu, jonka muistelisin revohkaa pari vuotta sitten vielä pahasti vaivanneen, loisti nyt poissaolollaan. Hyvä setti kaikin puolin.

Kuten perjantaina niin myös lauantaina virallinen pääesiintyjä esiintyi jo todella aikaisin, sillä Katatonian vuoron koittaessa oli lauantain ohjelma vasta tasan puolessa välissä. Ison lavan edustalle oli saapunut väkeä jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua, ja tultaessa lähemmäs h-hetkeä alkoi edessä olla jo ahdasta. Koskapa ruotsalaisviisikolla ei ole taipumusta sen kummempaan starailuun alkoi esitys silloin kun pitikin. Bändi saapasteli itse asiassa niin äkkiseltään lavalle, että setti pääsi käynnistymään hieman varkain.

Katatonian alkujaan örinä doomina alkanut ja siitä hitaasti tunnelma-metalliksi tasaantunut maalailu näytti iskevän viisikiloisen lekan lailla suurimpaan osaan kansaa, mutta omasta mielestäni ryhmän fiilistelevä soitanto toimii huomattavasti paremmin klubiympäristössä. Setin aloittanut Ghost Of The Sun osoitti myös etteivät ne Katatonian tapauksessa elintärkeät sounditkaan olleet ihan täydessä kuosissa, sillä etenkin kovemmissa kohdissa oli havaittavissa selvää puuroutumista. Parhaimmillaan bändi silti pyöräytti pikkusormensa juhlakansan ympärille todella vaivattomasti ja viimeisimmän Viva Emptiness levyn Criminals ja Evidence kappaleet kirvoittivat kerrassan erinomaisesti ääntä yleisöstä. Myös pari levyä aiemmin tehty Tonight’s Music sai erityisen lämpimän vastaanoton.

Huolimatta pienistä puutteista kului tunti taas turhankin nopeasti. Vähäeleinen viisikko vetäytyi hetkeksi taka-alalle, mutta palasi heittämään vielä kestosuosikki Murderin yhä lisää vaativan yleisön iloksi. Mielenkiintoisena ykistyiskohtana on mainittava että Murderin loppukarjunnat kävi vetämässä joku aivan outo kaveri, jota ainakaan minä en tunnistanut tai huomannut sen kummemmin sisään spiikattavan. Ihan tyydyttävä keikka tältä hienolta bändiltä, mutta hieman enemmän olisin silti toivonut – nyt kun ainoa liike mitä lavalla oikeastaan tapahtui oli kitaristi Anders ”Blackheim” Nyströmin harva heilunta ja vokalisti Jonas Renksen kädelle reiteen tahdin lyönti.

Mika Roth