• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Katatonia (Swe), Amaran (Swe), Before The Dawn

Katatonian lyhyt pohjois-maiden kiertue toi tämän erinomaisen yhtyeen myös muutamalle keikalle kotomaahamme. Tämä ilouutinen sai Desibelin toimittajien pasmat niin sekaisin että nyt on tarjolla livejuttua kahdelta keikalta, mutta sehän on vain positiivista.

Ensimmäisenä Tavastian lauteille kapusi kotimainen Before The Dawn, joka tosin kärsi huomattavasti ’aikaisesta’ aloituksestaan. Nykytyylihän on sellainen että 22.15, jolloin bändi starttasi settinsä ei paikalla ollut vielä kovinkaan paljoa kansaa. BTD:n iskuryhmää tämä ei tuntunut kuitenkaan suuremmin haittaavan ja nopeastihan se lavan edusta täyttyi kun reilun puolen tunnin mittainen mesoaminen oli päässyt kunnolla vauhtiin. Näin ryhmän edellisen kerran viime kesän Nummirockissa, tosin aivan turhan pikaisesti. Onnekseni ehdin tällä kertaa todistaa koko setin kaikessa rauhassa, sillä yhtye on kasvanut nopeasti todella rutinoituneeksi metallikoneeksi.

Erityisen lupaavaa on uudemman materiaalin silmiinpistävä erinomaisuus, ja näitä piakkoin ilmestyvälle kakkos-pitkäsoitolle päätyviä helmiä olikin setistä noin puolet. Etenkin Fade Away ja My Room kuulostivat todella herkullisille paloille, jälkimmäisen finaaliosuuden kohotessa korkeuksiin. Panu Willmanin puhdas laulu yhdessä moniulotteisten kitaraefektien kanssa antoi tuoreelle materiaalille aimo annoksen lisäsyvyyttä, Tuomas Saukkosen hoitaessa raskaamman puolen niin kitaroinnissa kuin vokalisoinnissakin. Koskettimista vastaava Mika Ojala kyllä kuului muttei näkynyt, miehen tummiin puettu hahmo tuntui katoavan taustan mustuuteen ja rumpali Dani Miettisen rumpukorokkeen massiivisuuteen. Bassottelusta vastaava Toni Broman on varmasti bändin suurin fani, sillä niin hauskaa näytti miehellä lavalla olevan. Yleinen hyvä fiilis tarttui myös alati kasvavaan yleisöön ja viimeisten biisien kajahtaessa ilmoille oli meno jo melkoinen. Tämä näyttö antaa odottaa tulevalta julkaisulta hyvin paljon.

Lyhyt roudaustauko ja -tsuff-, uusi bändi oli ilmestynyt kuin varkain lavalle. Amaranin tehtävä ei ollut kovinkaan helppo sillä Before The Dawn oli lämmittänyt yleisöä mukavasti ja varsinaisen pääesiintyjän odottelu alkoi käydä monille jo tuskaisaksi. Vastikään toisen pitkäsoittonsa julkaissut ruotsalaisviisikko mättää melodista raskaampaa metalliaan, joka kuitenkin samanaikaisesti on hyvinkin ilmavaa ja kevyttä. Kahden kitaran taidokas soitto yhdistettynä Johanna DePierren kauniiseen ääneen tuovat mukaan vielä progressiivisiakin piirteitä, ja oikein pinnistelemällä voi kuulla taustalta vielä thrash-haamujakin.

Tämä yhtye on levyltä kuultaessa erinomainen mutta livenä olisi totta tosiaan vielä toivomisen varaa. DePierre yritti kaikkensa saadakseen yleisön innostumaan, mutta puolivalmista parempaa tulosta ei irronnut sitten millään. Asiaa ei ainakaan helpottanut se että välillä laulajattaren ääni tuntui katoavan miltei kokonaan, kuulostaen hetken päästä taas aivan timanttiselle. Myös kitarat tuntuivat huojuvan hieman sinne tänne etenkin kovemmissa ralleissa. Vahvimmillaan Amaran oli päästessään hieman seesteisemmän materiaalin kimppuun, ikävä kyllä näitä ilon hetkiä ei setissä montaa ollut. Ehkä sitten ensi kerralla homma kulkee paremmin.

Roudarit lavalle ja pois, valonheittimet kohti komean kokoista taustakangasta ja kaiken ylle laskeutuu pimeys. Sopivasti puolen yön aikaan lavalle nousi viimein jo hartaasti odotettu Katatonia, muuttaen täyden salin kädenkäänteessä hornankattilaksi. Jo reilusti päälle kymmenen vuotta tummempaa metalliaan veivannut yhtye on kulkenut pitkän matkan alkuaikojen raskaasta synkästä paahdosta nykyiseksi ’melankolia-metallin’ ruhtinaaksi.

Viime vuonna julkaistu Viva Emptiness muodosti setin rungon, joka oli rakennettu taiten ja harkitusti. Tummatunnelmaisen näytöksen pääosat jakaantuivat siten että Jonas Renksen kuulaan herkkä laulu kohtasi Anders Nyströmin moninaisen kitara-maalailun sekä erityisen toimivat stemmalaulut. Näiden tueksi takoi Fred Norman kitaraansa tauotta, rytmikaksikko Mattias Normanin ja Daniel Liljekvistin hoitaessa vakuuttavasti mutta vähäeleisesti tonttinsa. Alkupuolella soinut Tonight’s Music sai yleisön villiintymään täysin eikä hurmoksellinen tunnelma ottanut enää asettuakseen. Kun ensimmäinen rohkea yleisön joukosta nousi lavalle ja sukelsi takaisin ’aukesivat hanat’. Bändi itsekin näytti hieman hämmentyvän yleisön yhä yltyvistä reaktioista, mutta kuten niin usein ennenkin – hyvä luo hyvää. Jos soittajat olivat mukana keikan alussa 95 prosenttisesti löytyi nyt lisävoimaa ainakin kymmenisen prosenttia lisää. Viva Emptinessin vahvat ässät Ghost Of The Sun, Criminals sekä Evidence toimivat odotetun vastustamattomasti viimeksi mainitun päättäessä keikan virallisen osan massiivisen jylhästi.

Encoreiksi tarjottiinkin sitten hieman vanhempaa materiaalia. Aluksi astuttiin muutama vuosi taaksepäin kun Black Session vapautettiin ilmoille, ja tätä seurannut loistelias Deadhouse vain lisäsi bensaa liekkeihin. Lyhyt neuvonpito lavalla ja vielä saatiin kuulla jo ammoin taaksejäänyttä örinäpuolta edustava Murder. Viimeksi mainittu oli ainakin allekirjoittaneelle lievä yllätys, sillä niin selvästi se erottui muusta materiaalista – mutta mitäpä tuosta, kaikki kelpaa!

Yhteenvetona voi todeta Katatonian todellakin valloittaneen Tavastian, ja samalla koko Helsingin. Ainakin minua hieman hämmästytti bändin runsas suosio kun viimeisen levyn myyntiluvut taitavat olla melko vaatimattomat (viipyi listalla kaksi tai kolme viikkoa), mutta mahdollinen yllätys oli yhtyeelle takuulla mieleen.

Mika Roth


2004.02.04 [Tampere/Klubi]

Yllättävän vähäinen määrä väkeä vaivautui todistamaan vuoden tähän asti merkittävintä metallikeikkaa Tampereella, itse ainakin ajattelin että Katatonia olisi vetänyt loisteliaan Viva Emptinessin jälkimainingeissa Klubin kirkkaasti täyteen - vallankin kun bändillä olisi potentiaalista kuulijakuntaa myös metallipiirien ulkopuolella.

Illan aloitti nouseva kotimainen metallitoivo Before The Dawn, Yhtye soitti puolen tunnin settinsä ehkä hivenen tunnustellen, mikä on sinällään ymmärrettävää pitkähkön keikkatauon jälkeen. Piakkoin toisen albuminsa julkaiseva bändi osoitti kuitenkin, että pikku hiljaa lupaukset kenties lunastetaan isommalla skaalalla kuin moni odottaakaan. Uudet kappaleet kuulostivat aiempaa materiaalia moniulotteisemmilta ilman, että ne olisivat kadottaneet Before The Dawnin tavaramerkiksi muodostunutta voiman ja tarttuvuuden symbioosia. Yhtyeen tapa käyttää kahta täysin erityylistä laulajaa tasapuolisesti rinnakkain on kerännyt sekä kiitosta että kritiikkiä, itse kallistun enemmän kiitoksen suutaan erityisesti kertosäkeiden kekseliään jaottelun suhteen. Vieläkin suhteellisen nuoren bändin lavarutiini ei ole vielä tappavaa tasoa, mutta kuten sanottua, ilmassa on ns. väreilyä.

Ruotsalainen Amaran oli ensimmäisellä Suomen keikallaan lievästi sanoen hukassa. Bändin thrashista ja perinteisemmästä hevistä ammentava musiikki ei saanut yritteliäästä, hämmentävästi hip hop –tyyliin elehtineestä naislaulajastaan huolimatta minkäänlaista imua aikaiseksi ja lopullisesti homman pilasi yhtyeen suomalaistaustainen kitaristi, joka turhautui melko nopeasti yleisön osallistumattomuuteen suunnilleen tähän tapaan: "On se jumalauta kumma jos ei ala nopeasti ilmestymään väkeä tähän lavan eteen, juuri oltiin viikkokausia Euroopassa eikä ollut yhtä ainoaa keikkapaikkaa jossa lavanedusta ei olisi ollut täynnä väkeä, ette kai te jumalauta halua olla huonompia kuin ranskalaiset?!!!". Niin sitä sulkeudutaan suomalaisten, erityisesti tamperelaisten, suosioon! Enkä minä tuosta "huonommuudestakaan" olisi näkemäni perusteella ihan varma, ehkä Klubin yleisö oli tällä kertaa pikemminkin vain asiantuntevaa ja arvostelukykyistä.

Amaranin limboilun ja omakohtaisesti koetun suolisolmun jälkeen tunnelmat eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta Katatonian aloitettua harmit unohtuivat tykkänään. Jo hehkuttamallani Viva Emptinessillä tunnelmallisen metallin säännöt lähes yksinään uusiksi kirjoittanut yhtye soitti tiiviin setin, joka upposi kympillä siitä huolimatta, että ainakin itse olisin rakentanut biisilistan tyystin toisella tavalla. Mutta toisaalta – kuinka monella vasta kuusi levyä julkaisseella bändillä on varaa jättää viitisenkymmentä prosenttia ässäbiiseistään soittamatta? Katatonian musiikki on ylipessimistisyydessään absurdin toiveikasta ja lopun kruunaavat siniveriset laulu- ja kitaramelodiat, joille ei löydy tämän hetken musiikkikentältä kovinkaan montaa varteenotettavaa kilvoittelijaa. Kaiken lisäksi Katatonian laulaja Jonas Renkse on metallipiireissä täysin poikkeuksellinen keikkahahmo. Hänen sympaattinen, joskus miltei anteeksipyytelevän hauras olemuksensa tuo mielenkiintoista vaihtelua ja ristiriitaisuuttakin usein kaavoissa pysyttelevään musiikkigenreen. Muutostakin on tapahtunut: edellisellä näkemälläni keikalla Renkse lauloi koko ajan kädet kasvojensa edessä, nyt tämä maneeri oli jäänyt sivuun. Kohta se kai jo hymyileekin...no, ehkei sentään. Setin henkilökohtaiseksi kohokohdaksi nousi uuden levyn upea Evidence, mutta koko keikka oli kyllä herkkua puolen välin kakofoniavallista huolimatta. Katatonian yllä leijuu alituinen vaara upota yhden asian/tunnelman yhtyeeksi ja seuraavalla levyllä kannattaisi ehkä miettiä jo jotakin uutta, mutta tällä kertaa voi vain pokata ja kumartaa.

Miika Jalonen