18.09.2003
Cambridgen yliopistokaupungissa tammikuun kuudentena päivänä vuonna 1946 syntynyt Roger Keith Barrett on yksi ”iloisen 60-luvun” surullisimmista uhreista. Mutta vastoin kuin yleisesti noteeratut ja nuorena nukkuneet kollegansa (Hendrix, Joplin, Jones, Morrison jne.), tämä varhaisen Pink Floydin voimahahmo on fyysisesti yhä elävien kirjoissa. Barrettin kohtalona oli sairastua jo 60-luvun loppupuolella erittäin vaikeaan skitsofreniaan, ja vaikka viralliset tutkimukset eivät sitä olekaan osoittaneet, yleisesti uskotaan että tilan laukaisi miehen tolkuton LSD:n käyttö. Nykyään tämä neroksikin tituleerattu muusikko elää anonyymia ja vaatimatonta elämää Cambrigen lähistöllä. Viimeiset elonmerkit Barrettista ovat vuodelta 1996, jolloin hän joutui ilmeisesti tahallisesti hoitamattoman diabeteksen vuoksi sairaalahoitoon Cambridgessä.
Jo lapsuudessa lempinimen Syd saanut Barrett alkoi isänsä kuoleman jälkimainingeissa purkaa suruaan taiteisiin ja musiikkiin. Yhdessä kavereidensa Bob Closen, Nick Masonin, Richard Wrightin ja ja Roger Watersin kanssa hän perusti useita lyhytikäisiä yhtyeitä. Aikakirjoihin jäivät nimet The Abdabs, The T-Sets, Sigma 6 ja The Meggadeaths, kunnes Closen erottua Barrett nimesi yhtyeen ensin The Pink Floyd Soundiksi ja sitten pelkäksi Pink Floydiksi. Tällä hän halusi kunnioittaa kahta heikosti tunnettua bluesmiestä, Pink Andersonia ja Floyd Councilia.
Ensimmäinen Pink Floyd-albumi, Piper At The Gates Of Dawn sisälsi vielä pääosin Barrettin materiaalia, mutta kakkoslevy Saucerful Of Secretsin työstämisen aikana Sydin tila alkoi ensi kertaa vaivata toden teolla. Hän sai kasaan vain kolme sävellystä, joten vastuu biisiteosta siirtyi lopullisesti Watersin harteille. Vuonna -68 Barrettin keikkakunto alkoi käydä sen verran häilyväksi, että bändin oli pakko värvätä toinen kitaristi selustaa varmistamaan. David Gilmourin liityttyä yhtyeen Pink Floyd oli muutaman kuukauden ajan viisimiehinen, mutta pian kävi ilmi ettei Sydin henkinen kantti enää kestä väsyttävää bänditoimintaa.
Sydin jäätyä sivuun Pink Floydista, hänen varalleen suunniteltiin ns. Brian Wilson-roolia, jossa mies toimisi yhtyeen biisinkirjoittajana ja takapiruna, osallistuen bändin toimintaan ainoastaan studiossa. Kun tällainen järjestely ei tuntunut kenestäkään luonnolliselta, oli Barrett pakotettu siirtymään soolouralle. Pian mies suuntasikin legendaariselle Abbey Road-studiolle taskussaan nippu upeita kappaleita. Ensimmäisissä sessioissa nauhoitetuista biiseistä ainoastaan Golden Hair päätyi Barrettin osuvasti nimetylle debyytille The Madcap Laughs. Levyn kappaleet äänitettiin erilaisina versioina uudelleen ja uudelleen, sillä Barrettin ailahtelevainen mieli ei osannut päättää oliko aikaansaatu jälki kelvollista vai ei. Madcap Laughsin sessioita jatkettiin epäsäännöllisin väliajoin pitkin vuotta 1969, ja vasta tammikuussa-70 levy löytyi kauppojen hyllyiltä. Liki kahden vuoden nauhoitusaika oli tuohon aika ennenkuulumatonta, sillä valtaosa artisteista julkaisi vähintään levyn vuodessa. Pitkässä hiomisessa oli toki puolensa. Barrettia aiemmin lievästi vaivannut writers block ryöpsähti auki ja hetkessä hänellä oli käsissään toisen levyn kappaleet. Tuottajaksi hän pyysi jo Madcap Laughsin tekoon vahvasti osallistunutta Dave Gilmouria. Ainoa kysymysmerkki oli Sydin yhä heikkenevä tila – pystyisikö mies saattamaan uuden albumin valmiiksi ennen lopullista romahdusta?
The Madcap Laughsia on useissa yhteyksissä pidetty Barrettin mestariteoksena, magnum opuksena, mutta omaa sydäntäni lähempänä on marraskuussa 1970 julkaistu Barrett. Jo levynkannen hyönteisaiheesta ja koruttomasta Barrett-tekstistä voi aistia tiettyä lopullisuutta, vaikkei olisi koko levyä kuullutkaan. Barrett jäikin miehen viimeiseksi loppuun saakka viimeistellyksi levyksi, sillä vuonna 1988 julkaistu Opel-kokoelma sisälsi raakaversioita ja demoja Sydin jälkeensä jättämiltä nauhoilta. Vaikka Madcap Lauhgsin teko on vienyt vuosia, oli Syd niihin aikoihin vielä kohtalaisen hyvässä kuosissa. Barrett-sessiot olivat tämän vastakohta. Karusti sanottuna; vauhtia piisasi – järkeä ei. Gilmourin tehtäväksi jäikin lähinnä karsia pois pahimmat ylilyönnit ja antaa Sydin toteuttaa visioitaan studion varjoissa. Levy alkaa yhdellä Barrettin uran hienoimmista biiseistä - Baby Lemonadessa yksinkertainen kitarapop yhdistyy maukkaasti psykedeeliseen äänimaailmaan ja asiaan kuuluviin ”tajunnanvirta”-sanoituksiin. Barrettilta löytyy toki myös perinteisempiä kappaleita, kuten hauras Love Song, mutta levyn tekstien pääpaino on vahvasti mielikuvitusmaailmassa. Ainoastaan kerran Syd uppoaa syvälle omaan suohonsa - Maisie-kappaleen sanoma (jos sellaista edes on) ei minulle ole kovastakaan yrityksestä huolimatta ikinä auennut. Lieneekö Maisie sitten vain elävä todiste skitsofrenisestä kohtauksesta? Taustan ollessa tiedossa johtopäätöksiä siihen suuntaan on ainakin helppo vetää. Itse Barrett-levyä kuunnellessani skippaan Maisien välittömästi yli, sillä seuraavassa biisissä Barrettin aura hohtaa jälleen kirkkaana. Gigolo Aunt (jonka niminen yhtye nautti pienehköä kuuluisuutta 90-luvulla) on ensi kuulemalta vain päätön, mutta tarttuva rallatus. Hiljalleen kappale kuitenkin hiipii ihon alle ja tekee pysyvän vaikutuksen. Richard Wrightin uljas hammond-työskentely ansaitsee ehdottoman erityismaininnan, samoin kitaristina rajusti aliarvostetun Sydin antaumuksellinen soolo. Työskentelystä paistaa läpi tietty kiireellisyys, mutta juuri se tekee levystä niin hienon vastakohdan Madcap Laughsin virheettömyydelle. Jos Syd Barrettin debyytti oli kuin harkittu murha, voi kakkoslevyä kuvata intohimokiihkossa tehdyksi veriteoksi.
Barrett-levyn saama vastaanotto oli kaikin puolin odotettu. Kriitikot ja asiaan vihkiytyneet olivat haltioissaan, mutta suuri yleisö ei nokkaansa kohauttanut. Tähän vaikutti sekä hittisinglen puute että Barrettin lähes totaalinen kieltäytyminen keikkailusta. Vuonna 1971 Syd esiintyi yhdessä bluesmies Eddie ”Guitar” Burnsin, ex-Delivery-basisti Jack Monckin ja ex-Pretty Things/Pink Fairies-rumpali Twinkin kanssa spontaanisti kootussa jamibändissä. MC5:n kanssa Cambridgessa soittaneen bändin ainoa keikka päätyi kaaokseen ja Syd jättäytyi porukasta pois. Tämän jälkeen miehen uran musiikkirintamalla valtasi vuoteen 1988 ja Opelin julkaisuun asti kestänyt hiljaisuus, joka on sittemmin jatkunut. Todennäköistä onkin että kun seuraavan kerran kun korviimme kiirii uutisia miehestä nimeltä Syd Barrett, saamme lukea ne lehtien Kuolleita-palstalta.
Jari Jokirinne
(toim. huom. Syd Barrett menehtyi pitkällisen diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin 7.7.2006.)
