Provinssirock – lauantai osa 1

Toinen festivaalipäivä käynnistyi sään jumalten entistäkin suosiollisemmalla tuella, hellerajan rikkoutuessa jo varhaisessa vaiheessa. Lauantai osoittautui myös yleisömenestykseksi sillä illalla porteilla voitiin todeta, että päivä oli loppuunmyyty. 25 000 juhlijaa saivatkin Törnävän kentät, tiet ja sillat tuntumaan hetkittäin ahtailta, mutta hyvällä festarihengellä pienistä ruuhkista ja jonoista kyllä selvittiin.

Auringon armottoman poltteen alla ei ollut helppoa olla, mutta Indica oli siitä huolimatta onnistunut keräämään ison lavan eteen mukavan kokoisen kuulijajoukon. Yhtyeen reipas pop-rock sopikin mainiosti alkuiltapäivän helteeseen, vaikka myöhäisemmästä soittoajankohdasta olisi varmasti ollut huomattavaa etua – ainakin yleisömäärillä mitattaessa. Paikalle saapuneet fanit pitivät kuitenkin hyvällä osallistumisellaan huolen siitä, että tapahtuma ei missään vaiheessa lopahtanut kuumuuden alla. Eturivit osoittivatkin tukeaan niin aplodein kuin yhteislauluin, mikä toi varmasti kaikille osapuolille mukavan mielen.

Laulajatar Jonsu oli säitä uhmaten pukeutunut keikan alussa pitkähköön viittaan, joka tosi sai siirtyä sivummalle setin edetessä. Fantasia-aiheita pursuilevia sanoituksia, sävellysten lukuisia koukkuja, sekä selvästi ajalla pohdittuja sovituksia kelpasi kuunnella, etenkin kun soundipuolella kaikki toimi moitteettomasti. Uudemman Tuuliset Tienoot levyn pikkuhitti Vuorien taa säväytti astetta rockimmalla otteellaan, mutta muuten setistä jäi melko sileä ja kevyen popmainen vaikutelma. Fanit saivat kuitenkin taatusti rahoilleen vastinetta ja niin kuulijat kuin kuultavatkin tuntuivat viihtyvän erinomaisesti suven kirkkaassa paisteessa.

Varttia vaille kolme Provinssin Isoon Teltan suojissa Lapko otti ja marssi lavalle. Energisenä tiedetty ja monissa medioissa suitsutettu bändi houkutteli erityisen paljon keskimäärin hieman nuorempaa väkeä kaulahuiveissa ja raitapaidoissa, ja tämä näkyi positiivisella tavalla tunnelmassa katsojien riehuessa ja laulaessa mukana. Koko yhtye esiintyi liikkuvasti ja raivoisasti, joten yleisö sai mitä tilasikin. Soittajien instrumentit tuntuivat myös hyväilevän tilaa, sillä ääni pysyi puhtaana sivustakin seurattuna, mikä Isoossa Teltassa harvemmin onnistuu. Erityisen hyvin tulivat esille uusimman albumin nimibiisi Scandal ja vahva All The Best Girls.

Tunnelma teltassa oli valitettavasti myös kahtiajakautunut. Bändin tyyli ja esiintymisen aikainen ajankohta olivat hieman ristiriidassa keskenään, ja taaempien rivien krapulaiset naamat näyttivät lähinnä tympääntyneiltä lavalla näkyneeseen riehuntaan ja villiin menoon. Myös se, että yhtye esiintyi suurista suosionosoituksista huolimatta vain tasan 45 minuuttia ilman encorea oli varmasti asiasta innostuneiden katsojien mielestä masentavaa. Pettyneitä mutinoita saatiinkin kuulla jonkin verran matkalla teltasta ulos. Provinssi toisti tässä tapauksessa saman virheen kuin viime vuonna Jukka Pojan ja Jenkkarekan kohdalla.

Saarilavalle sijoitettu Uniklubi näytti päätyneen asteen verran liian pienelle estradille. Hyvissä ajoin varatut eturivit pitivät jo roudauksen päättyessä melkoista metakkaa ja H-hetken lähestyessä tunnelma kohosi nopeasti huippuunsa. Melodista ja viekkaan nopeasti tarttuvaa glam-rockia kahden pitkäsoiton verran työstänyttä orkesteria on verrattu useaan otteeseen Negativeen, eikä aivan perusteettomasti. Yhtyeistä löytyy toki niin musiikillisia kuin ulkomusiikillisia yhtymäkohtia, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että eroavaisuuksia taitaa löytyä vielä sitäkin enemmän.

Verkkaisesti lavalle kapuava bändi otettiin vastaan asiaankuuluvalla kirkumisella, huutelulla sekä aplodeilla, eikä aikaakaan kun yhtye oli jo täydessä vauhdissa. Meno eturiveissä äityi tässä vaiheessa melkoiseksi, eikä se osoittanut juuri seestymisen merkkejä ennen kuin keikka oli vajaan tunnin kuluttua ohitse. Uniklubi ryyditti settilistaansa pienellä W.A.S.P. medleyllä, jossa kuultiin paloja kyseisen legendan I Wanna Be Somebody, Wild Child sekä L.O.V.E. Machine kappaleista. Lauluvastuu siirtyi tässä vaiheessa hetkeksi Jussilta kitaristi Jannelle, joka suoriutui mallikkaasti koetuksestaan. Kappaleiden keikkaversiot kuulostivat pääsääntöisesti rahdun levytettyjä näkemyksiä rankemmilta. Jussin laulussa oli samaten, etenkin kovemmissa siivuissa, kuultavissa pientä extra-rosoa. Tämä rankennus sopi tilanteeseen kuitenkin mainiosti, sillä kyllähän rock´n´rollista pitää voimaa ja vaaraa löytyä.

Rytmiteltan puolella Marzi Nyman Trio vahvistettuna Varusmiessoittokunnalla hoiti asiansa mallikkaasti. Ensin Varusmiessoittokunta soitti noin 20 minuuttia erilaisia soulhittejä, saatiinpa lopuksi kuulla Ultra Bratakin. Tämän jälkeen bändien vuoro vaihtui, kun itse maestro marssi lavalle basisti Harri Rantanen sekä rumpali Anssi Nykänen apuinaan ja räjäytti sen. Yhtye soitti tunnin ja tuskinpa edes kymmentä biisiä. Kappaleet olivat pitkiä, polveilevia ja ehdottoman mukaansa tempaavia. Erityisesti single Outo tyttö ja sen herkkyys sävähdytti, ja muutkin Marzin omaa nimeä kantavan sooloalbumin kappaleet toimivat lähes yhtä hyvin.

Yleensä yletön sooloilu, erityisesti kitaramusiikissa, ei ole innostavaa, koska se lipsahtaa liian tekniseksi näpräämiseksi, mutta Marzi Nyman trio hoiti tämänkin puolen mallikkaasti. Kaikki Marzin soolot tuntuivat tulevan sydämestä asti, niin antaumuksellisella paahdolla ja mukana elämisellä ne esitettiin. Ne eivät siis tuntuneet kappaleista turhan irrallisilta väliosilta, vaan oikeasti merkityksellisiltä. Lyriikat käsittelevät pääasiassa hyvin tunteikkaita arkipäivän asioita, sellaisia joita kenellä tahansa mattimeikäläisellä pyörii päässä toisinaan, ja ne vaativat musiikiltakin myötäelämistä. Tässä suhteessa keikka onnistuikin täydellisesti.

Marzin biisien lisäksi kokoonpano esitti pari kappaletta Jimi Hendrixiä, sekä viimeiseksi ennen encorea yhdessä varusmiessoittokunnan 12-päisen ryhmän kanssa Dylanin All Along the Watchtowerin. Harri Rantanen ja Anssi Nykänen pohjustivat vahvalla ammattitaidolla keulakuvan soittoa. On myös huomattavaa, että ensimmäistä kertaa tuntui, että Tapio Rautavaaraa versioimalla saatiin tehtyä ihan oikea kunnianosoitus eikä raiskaus, trion esittäessä Kulkuriveljeni Janin progehtavana versiona. Kaiken kaikkiaan yhtyeen veto oli yksi festivaalin henkisellä tasolla avoimimpia keikkoja.

Piskuinen Zanzibar lava sai lamppujensa alle todella mielenkiintoisen poppoon, kun jostain Suomen sankkain metsien siimeksestä paikalle saapunut Komedia Vulgaria aloitti soittonsa. Aiemmin Autuuden alttari sinkun tiimoilta Desibelissä esillä ollut yhtye soittaa omien sanojensa mukaan ”teatraalista, progeilevaa rockia”. Näin löyhä määritelmä on Komedia Vulgarian kohdalla ainoastaan hyväksi, sillä bändin rockia, poppia, humppaa, punkkia, valssia, progea, metallia ja ties mitä muuta yhdistelevä keitos ei hevillä mahdu ahtaisiin genrelokeroihin.

Nelikko otti tukevan lukko-otteen yleisöstään jo ensimmäisillä biiseillä, eikä tuo hellän rautainen puristus päässyt missään vaiheessa lipsumaan. Vokalisti/kosketinsoittaja Ville viihdytti alkukeikasta väkeä melodisesti kaartelevan laulun ja vapaamuotoisen soiton lisäksi pienillä ”esiintymisasuilla”. Muutamalla päähineellä ja yhdellä silmälapulla voikin saada jo paljon aikaiseksi, kunhan vain satsaa riittävästi tulkintaan. Groovaavasti rullaavat kappaleet vakuuttivat niin rakenteellisilla hienouksillaan kuin oivaltavan iskevillä lyriikoillaankin, ja yhtyeen touhusta paistoi aito innostus sekä vankkumaton usko itseensä. Myös esiintyminen sujui nelikolta mainiosti, kun musikantit pitivät väkeä aktiivisena muullakin kuin soitollaan. Näin kasassa oli eräs festivaalien suurimmista ja positiivisimmista pikkuyllätyksistä. Erinomaista!

Coheed & Cambrian jouduttua peruuttamaan, kello 17.00 nousi saarilavalle John Cale, joka aloitti rehvakkaasti junnaavalla versiolla vanhasta Velvet Underground klassikosta Venus in Furs. Itse keikka oli varsin tasapaksu. Odotukset olivat varmasti usealla avantgardeen viittaavat, mutta loppujen lopuksi avantgardein osa Calen soitannossa oli sen hieman krautrockmainen paikallaan polkeminen, siis hyvässä mielessä. Kelpoa ameriikanrokkia herrasmies Cale pisti menemään tunnin ajan, eikä näyttänyt taitavine soittokumppaneineen ollenkaan nyrpistyneeltä suhteellisen vähäiseen katsojamäärään. Tämä katsojien vähäisyys (ja samalla korkea keski-ikä) olikin varsin ikävä juttu. Onhan kumminkin kyseessä yksi rockin elävistä legendoista, joskin viime vuosina aika lailla mitään merkittävää tekemätön legenda, mutta yhtä kaikki.

Calen soittaessa niin viulua, kitaraa kuin koskettimiakin taitavasti, tuntuivat bändikaverit varastavan show’n tämän nokan edestä. Oivasti yhteen pelannut rytmisektio puksutti höyryveturin lailla eteenpäin ja suurimmat suosionosoitukset tuntui saavan energinen kitarasoolo. Tämä ei toisaalta ole ihme, näyttivätpä lavalla olevat soittajat noin 30 vuotta pappa-Calea nuoremmilta ja esiintyminen oli, huolimatta jokaisen soittajan paikallaan pysyvyydestäkin, raivokkaampaa kuin nokkamiehellä. Yhtye soitti nappiin koko aikansa ilman encoreja, sai kohtuulliset suosionosoitukset ja lähti. Bändille ehkä hieman liiankin rutiiniveto ja katsojillekin varmasti rutiinikokemus. Mukava katsoa ja kuunnella, mutta ei siitä mitään kummempaa monenkaan mieleen jäänyt.

Mystisyyden paksut samettiverhot peittivät ennakkoon Rytmiteltassa esiintyvän yhden miehen yhtyeen, Tokyo Night Maten keikkaa. ”Hollantilaisen lauluntekijäliikkeen druidilaista haaraa” edustava esiintyjä oli suurimmalle osalle väkeä varmasti täysi mysteeri aina siihen asti kunnes lavalle spiikattiin – Samuli Putro. Tässä vaiheessa moni suu kääntyi hymyyn, muutama naamavärkki vääntyi vastakkaiseen suuntaan ja lukuisa leuka loksahti apposen ammolleen.

Kun herra Putro oli tilaisuuden kunniaksi poksauttanut kuohujuomapullon auki ja asettunut koskettimien taakse, alkoi tilanne pikkuhiljaa selkiytyä. Siis tämän takia Tokyo Night Maten haastattelussa mainittiin Zen Cafe ja yhtyeiden kappaleiden nimet olivat niin kovin samankaltaisia... Vedätys toimi loistavasti loppuun asti, eikä moisesta tempusta voi muuta kuin nostaa hattua. Putro esitti siis Zen Cafen kappaleita vuoroin kitaralla, vuoroin taas koskettimilla säestäen ja menestys oli taattu ainakin bändin fanien keskuudessa.

Festivaalin parhaimpien keikkojen joukkoon nousi kuudelta Zanzibar lavalla aloittanut Risto. Riston nyrjähtäneen inhorealistiset mustan huumorin sävyttämät sanoitukset ja musiikillisesti laajalle levittäytyvä, mutta silti sydämeltään ehdottoman punk asenne tekivät bändin esiintymisestä todellisen alkuillan kliimaksin. Risto Ylihärsilä kuritti syntikoita raivokkaaseen tahtiin ja kommentoi halukkaasti yleisön jutustelua, basisti Minna Kortepuron, kitaristi Tuomas Erikssonin ja rumpalin paikalla istuneen Ville Leinosen yltyessä syntikoiden rinnalla hurjiin metelikuvioihin. Myös Zanzibarin soundit olivat paremmat kuin useimmiten, soiton ollessa selkeää, menettämättä tippaakaan latauksestaan.

Yhtye ei pistänyt lainkaan pahakseen väestä huokunutta yhtälailla raivokasta asennetta, ja jopa eräs alaston yleisön edustaja käväisi lavalla, ennen kuin järkkärit puuttuivat menoon. Ylihärsilän kommentti oli tyyni: ”Lisää tätä.” Ja yleisökin sai lisää tulta pesään. Risto soitti ennalta päätetyn setin lisäksi nimittäin myös yleisön toivekappaleita, ja niitähän tuli. Jokaisella tuntui olevan oma suosikkinsa, mutta ehdottomat huippukohdat keikassa olivat aina yhtä kaunis Kultainen sade, sekä raju Diskopallo, joka sai koko Zanzibarin edustan hyppimään. Encorena saatiin kuulla Kari Peitsamon Rakkaus ja nyt jo yli kymmenminuuttiseksi venähtänyt Pupu Tupuna, joka teki Riston setistä reilusti yli tunnin mittaisen. Verrattuna toiseen Provinssissa olleista Fonal Recordsin artisteista, TV-resistoriin, Risto tyhjensi pöydän paljon paremmin.

Rytmiteltan puolella 20-vuotisjuhliaan viettävä Radiopuhelimet orkesteri esiintyi omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa Provinssissa sitten vuoden 1989. Tämä oli yksi illan harvoista surullisista faktoista kuten myös se, että teltta oli hävettävän tyhjillään yhtyeen aloittaessa keikkansa. Hyvä puoli oli se, että vaikka teltta taisi olla hädin tuskin puolillaan, paikalla ollut yleisö oli ainakin täysillä mukana. Jäämeri, Hei hei ja Radiopuhelimia edeltäneen Kansanturvamusiikkikomission ajalta peräisin oleva loistavasti taittunut Takaisin luontoon repivät kuuntelijoita riekaleiksi muiden kappaleiden mukana

Radiopuhelimet olisi helppo tuomita vain yhdeksi metalliorkesteriksi, jos ei vaivaudu seuraamaan yhtyettä vähääkään tarkemmin. Bändin asenne on pohjimmiltaan hyvin funk lähinnä hc-punk- ja metallimausteilla ja laulaja J.A. Mäen maanisen esiintymisen pohjalla oleva julistuksellisuus ja lausunta tuo muistumia kaikkien avantgardistien isästä rockin saralla: Captain Beefheartista. Näin tälläkin kertaa. Bändin toinen toistaan raivokkaammat lohkaisut pistivät seuraajansa pähkinöiksi. Ainoa tyylirikko oli lähinnä hopeista joulukuusta muistuttava kahvipaketeista tehty viitta, jonka herra Mäki puki päälleen ennen Avaruus levyn Tulva kappaletta. Onneksi viitasta päästiin pian eroon.

Radiopuhelimia oli seuraamassa lähinnä yhtyeen tuntevaa porukkaa. Tämä voitiin päätellä siitä, että hyvin monet osasivat laulujen sanat ulkoa ja siitä, että kuuntelijoiden keski-ikä oli yllättävän korkea – Radiopuhelimet kun ei koskaan ole ollut mikään erityisen mediaseksikäs yhtye. Teltta tulvi hikeä yhtyeen piiskatessa itsensä raivoon ja erityismaininnan ansaitsee vielä J.A. Mäki, jonka energinen liikehdintä, kaiuttimien päällä riehuminen ja maaninen tulkinta saivat yleisön myötäelämään musiikin mukana helposti.

Voit jatkaa tästä lauantain toiseen osaan. Täältä voit puolestaan palata perjantain juttuun.

Mika Roth, Mikko Lamberg

Kuvat: Mika Roth