Sinkut – Huhtikuu 2006
Häiriköt: Elämä on kovaa
Woimasointu
Vaikka Häiriköitten sinkun saatteessa puhutaan poprock-punkista, on kolmikon suomipunkissa vahva Ramones-lataus. Vaikka tältäkin ihan kohtuu tarttuvalta biisiltä voi helposti nostaa myös niitä pop-elementtejä, kaahaa bändi sen verran reippaasti ja vahvalla voimasoinnulla, että kyllä tätä rockiksi pitää kutsua. Pitkän historian tehnyt Häiriköt on tätä nykyä aika yksin suomenkielisen Ramo-punkin parissa, mutta vaikka verrokkeja ei paljon olekaan, voi silti sanoa Häriköitten olevan sieltä paremmasta päästä. Sinkkubiisi pyörittelee tuota ikisuomalaista tunteetonta ja apaattista toteamusta osuvasti vailla sen suurempaa tunneskaalaa. Hopealusikoista nöyrtymiseen, elämä on kovaa.
Ilkka Valpasvuo
One Eye Shut: Days In The Sun
Vallankumoustuotanto
Helsinkiläinen hardrock trio
One Eye Shut esittäytyi viime kesänä
Last In Line sinkullaan, joka tarjosi kaksi raitaa perinteistä rockin rytyytystä. Tuon jälkeen bändi on heittänyt nipun keikkoja ja tiivistänyt ilmaisuaan, ennen kuin tie on vienyt studion puolelle. Tulevaisuudessa olisi luvassa kuulemma pitkäsoittokin, jota odotellessa voi fiilistellä tuoreen sinkun voimin. Sinkun kolme siivua on valmistettu samalla kaavalla kuin aiemmatkin rallit. Elikkäs kitara kirskuu, rummut paukkuvat ja basso möyrii matalalta, tunteikkaan laulun puristuessa tämän kaiken ylle. Yhtyeen rouheasta touhusta tulee aiempaa helpommin mieleen selvästi esikuvana toiminut
Monster Magnet, mitä ei voi tässä yhteydessä pitää valitettavana asiana. Nimibiisin paikoin miltei herkistelevä tunnelma, kakkosraidan stonerinkatkuinen jyrnyytys ja ankkuriraidan kulmikkaampi rutistus esittelevät kukin vuorollaan bändin eri puolia. Ralleista ei vieläkään saada uutettua ihan kaikkea voimaa irti, eikä soundeihin voi olla täysin tyytyväinen.
Mika Roth
Putous: Putous
Kokkolalainen
Putous soittaa tanakkaa suomirokkia. Tyylinsä referensseiksi porukka mainitsee muun muassa
Egotripin ja
Kolmannen Naisen. Linja on selkeästi lähempänä jälkimmäisen jussipaitarockia, eikä paikoitellen olla kaukana
Popedan testosteronin kyllästämästä ja bensan hajuisesta jyystöstä. Vuodesta 1998 asti toiminut kvintetti on tekniseltä osaamiseltaan ammattitaitoinen: komppi on tanakkaa, soolot nopeasti viuhuvaa bluesia, laulut vedetään asenteella kovaa ja korkealta.Yhtye on perinteen säilyttäjä, ei sen kehittäjä: Sinkun kaksi kappaletta tallaavat tuttuja polkuja, sanat ovat perinteistä matkanteon kuvausta, jossa herkistellään korkeintaan auringon noustessa tai pilvipeitteen väistyessä. Pienet irtiotot tutuista formuloista tekisivät yhtyeelle gutaa.
Sami Nissinen
Sister Manik: Calling My Name
BraMusa Productions
Calling My Name on maistiainen turkulaisen
Sister Manikin tulevalta
Read My Lips-debyyttialbumilta. Mustaan nahkaan verhoutuneet pahis-rokkarit soittavat perinteistä ja rätväkkää hardrockia
Ozzyn ja
Whitesnaken hengessä, ja se ei ole soundiltaan kaukana myöskään esimerkiksi
Himistä synamattoineen. Solisti
Pinka Manikin ääni on sexy ja uhkaava, kuten paketin perusteella toivoa sopii, ja karjut komppaavat neidon takana osaavasti. Kiekon ainoa kappale on perushyvä ja sen kertsissä on jopa hittipotentiaalia. Tämä ei kuitenkaan vielä anna yhtyeestä muunlaista vaikutelmaa, kuin että se hallitsee kiitettävästi lajityyppinsä kliseet.
Sami Nissinen
Timo Rautiainen: Punainen Viiva / Pohjoisen taivaan alla
King Foo
Timo Rautiainen on saavuttanut urallaan vihdoin sen pisteen, jossa ensimmäinen soolojulkaisu on tosiasia.
Punainen viiva / Pohjoisen taivaan alla single esittelee ei-niin-kovasti muuttuneen Rautiaisen, jonka soundissa kuuluvat vahvasti
Niskalaukaus -vuodet. Tulevaa
Sarvivuori albumia ennakoiva sinkkulohkaisu ei siis riko rajoja, mutta onnistuu kuitenkin vähintäänkin vakuuttamaan tulevan pitkäsoiton mittavista mahdollisuuksista. Nyt kun matkamittari on nollattu ja tie on auki taivaaseen asti, saattaa lopputuloskin olla aiempaa huomattavasti vapautuneempi. Punainen viiva kappaleella tuo vapautuneisuus on jo selkeästi aistittavissa, vaikkei siitä vielä saadakaan paljoa irti. Onko vika kuulijassa vai kuunneltavassa, sitä on vaikea sanoa vielä näin pienen näytteen valossa.
Leevi & The Leavings laina Pohjoisen taivaan alla toimii lähinnä hauskana live-vetäisynä tai pikaisena välipalana pitkäsoittoa odotellessa.
Mika Roth
Ultranoir: Reach Me, Helen Keller
Quiet Life
Tamperelainen
Ultranoir tuntuu keksivän itsensä tasaisin väliajoin uudelleen, eikä yksikään yhtyeen aiemmin ottamista harppauksista näytä olleen näin jälkeenpäin tarkasteltuna harha-askel.
Reach Me, Helen Keller sinkun nimibiisi osoittaa, että tuleva debyyttialbumi tulee niinikään ottamaan etäisyyttä aikaisempiin tuotoksiin. Kitaravoittoisen goottirockin kautta, melankolia-popin ja syna-synkistelyn tontille ajautunut bändi on vienyt ilmaisuaan yhä pidemmälle. Nimibiisin ja viimeisenä kuultavan
Too Late Anyhow konesynkistelyn kelmeässä valossa voidaankin puhua jo perustellusti todellisesta koma-popista. Näiden ihon alle pureutuvien luentojen välissä kuultava vanhempi
Dismember Me raita kuulostaa jo tyystin väärään seuraan eksyneeltä.
The Cure ja
Joy Division ovat saaneet seuraa särisevistä ja miltei
Krafwerkmaisista teollisuussoundeista. Tosin tässä vaiheessa puheet vaikuttajista voitaneen jo lopullisesti unohtaa, niin pitkälle yhtye on omalla tiellään jo edennyt.
Mika Roth
Vaarna: Myrkky
Andur Industrial
Vaarnan uusi Myrkky niminen sinkku jatkaa bändin rockaavaa linjaa, joka on edelleen hämmästyttävän lähellä
Maija Vilkkumaata tuotantoa. Iso syy tähän jatkuvaan vertailuun on tietysti
Sanni Haahdenmaan äänessä ja niissä tarinoissa joita neito pistävällä tyylillään laulaa. Reippaasti etenevä kappale takoo itsensä tehokkaasti takaraivoon vajaan kolmen minuutin kestollaan, mikä taannee orkesterille sitä aina tärkeää radiosoittoaikaa. Kertosäkeessä on isketty todelliseen kultasuoneen, tuotantojälki on aivan viimeisen päälle priimaa ja räiskyvän kitaravetoinen raita saa vielä pientä tukea koskettimienkin puolelta. Yhden biisin sinkku kasvattaa odotuksia alkusyksystä julkaistavaa pitkäsoittoa kohtaan.
Mika Roth
Verenn: No Trace, No Sound
Matara Music
Oululais-tamperelainen
Verenn on piakkoin julkaisemassa kymmenen raidan mittaista
The Game debyyttipitkäsoittoaan, jota tällä yhden biisin sinkulla promotaan. Englanninkielinen kevytmetallin ja poppiksen kitararockin puoleen kallistuva raita ei selvästi kuulu mihinkään tiettyyn genreen, mikä Verennin kohdalla on laskettavissa selväksi eduksi. Tunnelmointia pursuava keskitempoinen kappale on neljän minuutin mitassaan hieman outo singlevalinta, mutta omaa toki riittävän määrän vetovoimaa. Kaikki osatekijät tuntuvatkin olevan bändillä selvästi hallussa, vahvasta vokalisoinnista aina ilmavaan kitarointiin sekä kosketinkoukkujen käyttöön asti. Myös teknisellä puolella saadaan puhtaat paperit. Näin kasassa on melodinen, rennosti eteenpäin kulkeva mutta samalla massiivinen, sekä etenkin aikaa myöten tarttuva biisi.
Mika Roth
Lukukertoja: 8506
