Elinvoima, Sydän Sydän, Hiskias Möttö & Mojakka

Paikalle saapumiseni onnistui tällä kertaa miltei täydellisesti, sillä kurottautuessani kohti Semifinalin ulko-ovea klubin sisältä kajahti ilmoille juuri ensimmäisen yhtyeen ensimmäisen kappaleen alku. Siispä nopeasti vain takkia narikkaan ja illan kolmen bändin kokoisesta livetarjonnasta nauttimaan.

Ensimmäisenä soittovuorossa oli vuonna 2002 ensimmäisen keikkansa heittänyt helsinkiläinen Elinvoima, joka on napannut nimensä tänä vuonna kuolleen Will Eisnerin eräästä sarjakuvasta. Elinvoima oli livebändinä jo ennestään tuttu ja päteväksi todettu keväisen Kipsarin keikkansa tiimoilta. Omalla kohdallani yhtye oli lisäksi se tärkein syy siihen että olin paikalla.

Rumpujen, basson ja kahden kitaran voimin musiikkiaan vyöryttävä Elinvoima on perustamisestaan asti pohjustanut ilmaisunsa rockin mystisiin alkuvoimiin, jossa kaikki tarvittava ammennetaan näistä pyhistä perussoittimista. Laulukielenä palvelee oma äidinkieli, kuten yhtyeen nimestäkin voi jo päätellä, ja lyriikat keskittyvät niiden normaalien parisuhdeongelmien lisäksi myös hieman polttavampiin aiheisiin. Joidenkin lyriikoidensa puolesta Elinvoima olisikin helppo niputtaa punk-lähtöiseksi, vaikka asia ei ihan noin yksioikoinen olekaan. Teksti ilman tulkintaa on hengetön, mutta kitaristi/vokalisti Tuomas Leppäniemi omaa onneksi riittävän värikkään äänen, jolloin tarinoihin ja teksteihin uppoutuminen käy helposti.

Semifinalin illassa tämä hyvässä nosteessa oleva nelikko tuntui parin ensimmäisen biisin ajan hakevan hieman esiintymisrytmiään, mutta pian se oli jo saanut langat käsiinsä. Rytmiryhmän groovaava pohjatyö loi vahvan rungon, jonka ylle muovattiin kahden kitaran voimin vuoroin raskaaseen runttaukseen, vuoroin taas tunnelmoivampaan maalailuun rakentuvia kappaleita. Tällä eri laitojen vivahteikkaalla käytöllä biiseihin saatiin luotua mukavasti ulottuvuuksia, vaikka sävellykset olivatkin pääasiassa pohjimmiltaan melko suoria emopunk/raskasrock-rykäisyjä. Äänentaso pysyi jatkuvasti täsmälleen sopivana ja rumpalikin osasi tarvittavissa kohdissa sen hiljaa hakkaamisen jalon taidon.

Biiseistä edukseen erottuivat bändin kotisivuilta ladattavissa oleva Pimeä, aina luotettava nimikappale Elinvoima, sekä pari uutta kipaletta jotka välispiikkien mukaan olivat vielä vailla virallisia nimiä. Setti kasvoi lopulta noin kolmen vartin mittaiseksi, eikä sekaan eksynyt ainuttakaan turhaa siivua. Elinvoiman tulevaisuuden kannalta oli myös erittäin lupaavaa, että bändin parhaat kappaleet tuntuivat edustavan lähes poikkeuksetta sen uudempaa tuotantoa. Keikasta jäikin lopulta kaikin puolin hyvä vaikutelma, niin taiteelliselta kuin tekniseltä kantilta katsottuna. Nyt bändi tarvitsisi vain sen yhden Ison Biisin, joka räjäyttäisi kaikki ovet auki.

Elinvoiman lyötyä pillit pussiin lava täyttyi roudaavista muusikoista ja pian takaseinälle ilmestyi myös jo suurikokoinen Sydän, Sydän lippu. Kyseinen orkesteri oli allekirjoittaneelle se illan musta hevonen, sillä syystä tai toisesta en ollut kuullut ennen tätä iltaa sen musiikkia tahtiakaan. Sen sijaan tiesin yhtyeen soittavan hieman outoa musiikkia ja olin kuullut retkueen kovasta live-maineesta. Joku tiesi jo ennakkoon kertoa senkin, että pitäisin aivan varmasti juuri tämäntyyppisestä ”mättö-outoilusta”, mutta se mitä sain pian nähdä ylitti kyllä villeimmätkin veikkaukseni...

Odottelun päätteeksi lavalle talsi 60-lukulaisittain äärivärikkäästi pukeutunut herra, jonka piti nähtävästi muistuttaa Elvistä(?), seurassaan pienikokoisella kuninkaalla oli Sid Vicious henkinen basisti ja Jimi Hendrixin habituksen haparoivasti ominut kitaristi. Rumpujen taakse istuva kaveri oli meikannut itselleen ison mustan silmän ja päässä rummuttajalla näytti olevan mäkihyppykypärä – Keith Moon, Bonzo Bonham? Pukukoodi vaikutti olevan koko miehistöllä ensinnäkin vapaa ja toisekseen täysin mielipuolinen. Kasvo/keho-maalejakin näytti takahuoneesta löytyneen yllin kyllin.

Hauskoilla puvuilla ja värjätyillä lärveillä sekä muilla ruumiinosilla voi kansaa viihdyttää toki muutaman minuutin, mutta ei niiden varaan koko keikkaa voi rakentaa. Mutta eipä mitään hätää! Sydän, Sydän osoittautui jo ensimmäisen biisin aikana todelliseksi raaka-timantiksi myös sävellystaiteen puolella. Mustekalamaisesti patterinsa takana riehuva rumpali saattoi ilmoille mielenkiintoisia kuvioita, jotka kahden kitaran säröäänivalli yhdessä klonksahtelevan basson ja hiljaisesti huudetun laulun kanssa muutti jonkin oudon kaavan avulla musiikkikappaleiksi. Tätä äkkiväärään mättöön taipuvaista ja raskaan metallista rytyytystä lantrattiin joillain hiljaisemmilla hetkillä, jolloin räiskeen vaikutus vain tehostui entisestään.

Runsaslukuinen yleisö oli heti ensisekunneista mukana tässä oudossa showssa, jonka aikana lavalla nähtiin mm. kitaransa päreiksi hakkaava Kurt Cobain, John Lennon ja tästä ilmat pihalle ampuva Mark Chapman, Sidin sekaisin oleva tyttöystävä Nancy sekä yksi harmiton juustohampurilainen. Kaikesta oheistoiminnasta ja rekvisiitasta huolimatta päähuomio pysyi onneksi halki keikan siinä tärkeimmässä, eli musiikissa. Yhtyeenä Sydän, Sydän on oikeastaan mahdoton kategorisoida mitenkään tyhjentävästi, sillä sen raskaassa ja sinne tänne alati poukkoilevassa mätkeessä Kuolleet Intiaanit – System Of A Down linjan surrealismi kohtaa niin monta tyystin erilaista maailmaa. Hetkittäin yhtyeen musiikista voi kuulla läpi niin grungen, progen kuin jopa psykedeelisen 60-luvun kitararockinkin kaikuja, toisinaan sukelletaan vielä tätäkin syvemmälle.

Olipa bändin musiikki sitten mitä tahansa, se upposi paikallaolijoihin – allekirjoittanut mukaan luettuna – täysin vastustamattomasti. Keikan viimein loputtua, yleisön äänekkäistä vastusteluista huolimatta, en voinut vähään aikaan muuta kuin päivitellä juuri kokemaani ja näkemääni showta, sekä musiikin hulluuteen taipuvaista neroutta. Ei ihme että ovat saavuttaneet jo niinkin kovan maineen, nyt meni bändin kiekot kertaheitolla hankintaan.

Kun Sydän, Sydän oli roudauksensa roudannut saattoi illan viimeinen, ja omalla kohdallani samalla se kaikkein pelätyin, osuus alkaa. Estradin valloitti näet seuraavaksi uuden aallon kansanmusiikkiyhtye Hiskias Möttö & Mojakka, jonka repertuaari rakentuu vahvasti Hiski Salomaan tuotannon ympärille. Itselleni herra Salomaa tuotantoineen on melkeinpä arsenikkiin verrattavissa olevaa myrkkyä, joten ajatus kolmen vartin Hiski-annoksesta tuntui etukäteen lähinnä musertavalta.

Tärkein mittari bändin hyvyydessä/huonoudessa on aina sen yleisö, ja Semifinalin juhlaväki meni heti startista täysin pähkinöiksi orkesterin soitosta. Vapaita tanssiaskeleita otettiin ainakin viidettä riviä myöten, tai oikeastaan on turha puhua riveistä kun kaikki lavan edustalla olevat pistivät kollektiivisesti tanssaten. Tässä valossa Hiskias Möttö & Mojakka olikin illan paras bändi, vaikka väki oli kieltämättä jo vähentynyt vuorokauden vaihduttua.

Yhtyeen soitin- ja soittaja-arsenaali oli melkoinen, sillä lauteilta löytyi parin akustisen kitaran lisäksi pystybasso, hanuri, viulu, mandoliini sekä pari sekalaisia rytmisoittimia (matkalaukku jne.) soittavaa perkussionistia. Lavalla olikin hieman ahdasta, mutta se ei näyttänyt yhdeksänhenkistä kokoonpanoa juurikaan haittaavan. Setistä löytyi Salomaan kappaleiden lisäksi myös paljon muita ralleja, joita oltiin tosin ”hiskitetty” melkoisesti. Lainatuiksi tulivat ainakin Maho Neitsyt, M.A. Numminen, Noitalinna Huraa! sekä Appendix, ja hyvin jopa ne punkrallitikin neo-folkiksi kääntyivät kun tarpeeksi rutisti. Kovimmat suosionosoitukset yhtye sai kuitenkin Salomaa kappaleista, joista Lännen Lokari ja Vapauden Kaiho tuntuivat uppoavan vielä kumppaneitaankin väkevämmin. Yhtye nautti itsekin tilanteesta niin kovasti, että setti vain jatkui ja jatkui. Niinpä vasta neljäs ”viimeinen biisi” oli oikeasti se vihoviimeinen vetäisy.

Kun ilta oli näin paketissa saattoi todeta, että tällä kertaa lavalla oli toden totta nähty kolme tyystin erilaista orkesteria. Suomenkielistä emopunkkia, äkkiväärää vinoheviä sekä Hiski Salomaata – ja jotenkin tämä kaikki vielä sopi yhteen.

Teksti ja kuvat: Mika Roth