CR, sinKing

Marraskuu avattiin On The Rocksissa kahden metallibändin voimin, kun kotikenttäetua nauttiva CR ja Turengista vierailulle saapunut sinKing pistivät kumpikin vuorollaan rähinäksi Mikonkadun rockpyhätössä. Lipunhinta oli pyöreä nolla, joten laadukasta rätkettä pääsi seuraamaan ihan narikan hinnalla. Niinpä tiistai-illan menosuunnitelma olikin todella helppo luoda.

Illan livemusiikkitarjonta käynnistyi hieman kello yhdentoista jälkeen, kun lauteille kapusi ilman sen kummempia seremonioita CR. Lyhyen seisoskeluhetken jälkeen (pieni tekninen ongelma, tiesi laulaja Jone kertoa) räiske sai alkaa ja helsinkiläisviisikko aloitti möyhennöstyönsä juurikin sopivalla äänenpaineella. Vaikka juhlaväki karttoi lavan edustaa ja tyytyi vain nyökyttelemään päitään tuoleilla istuen bändi ei antanut tämän jäykkyyden haitata esiintymistään, vaan heitti itsensä tuleen suurella sielulla.

CR:n musiikissa vanhemman tyylinen thrash ja modernimpi aggresiivinen metalli lyövät nyrkkiä yhteen niin lujaa, että lopputulos lähentelee Panteran, Kreatorin, Slayerin ja kumppaneiden rätkettä. Jonen raa'an asenteikas vokalisointi yhdistettynä rytmiryhmän (Roope - rummut, Peku - basso) sekä Samin ja Villen kitaroiden rytyytykseen takasikin melkoisen meluvallin. Alkukeikasta bändin meuhkaamisesta tuntui silti syystä tai toisesta puuttuvan aavistuksen verran terää, vaikka yritys olikin silmin nähden kovaa. Tunnelma tiheni kuitenkin tasaisen varmasti sitä mukaa mitä pitemmälle setti eteni ja viimeisten vetäisyjen aikana helvetti alkoi olla jo toden teolla irti. Harmillista kyllä tämä bändistä loistanut into ei tarttunut yleisöön, joka tyytyi istuskelemaan edelleen sitkeästi tuoleillaan. Näin mentiin läpi koko setin ja CR:n osuus olikin nopeasti pulkassa, sillä jo puolen tunnin soiton jälkeen bändi ryhtyi pistämään pillejä pussiin kesken kaikkein parhaimman nousukiidon.

CR jätti loppupeleissä jälleen positiivisen kuvan itsestään ja etenkin Heavyweight Sickness demosinkulta soitettu Wreck toimi kuin häkä, ja taisi sieltä se Tired runttauskin soida. Napakkaan settilistaan ei siis montaa vetäisyä mahtunut, eikä lyhyissä spiikeissä keskitytty kuin olennaiseen. Em. sinkun biisien lisäksi myös pari muuta siivua kuulosti todella lupaavalle, joten eiköhän yhtyeestä tulla kuulemaan vielä jatkossakin.

Puolen tunnin luovan tauon jälkeen estradin otti haltuunsa sinKing, joka edellisen esiintyjän tavoin soitti asennepitoista thrashia moderneilla metallimausteilla höystettynä. Samantyyppisistä lähtökohdistaan huolimatta sinKing oli kuitenkin päätynyt sangen erilaiseen lopputulokseen. sinKingin soitossa runsas voima yhdistyi kappaleiden sujuvaan rullaukseen ja bändi tuntuikin olevan aivan hirvittävässä vedossa heti ensitahdeista. Ero kesäiseen Tuska Festival esiintymiseen oli siis melkoinen ja ehdottomasti positiivinen. En tiedä oliko vokalisti Mikko Paulin mennyt nauttimaan runsaamminkin nuottiöljyä ennen keikan alkua, mutta ainakin herra oli alusta asti äärimmäisen rennolla tuulella. Tämä ei vaikuttanut silti millään tavoin herran karjuntaan/lauluun/huutoon, ainakaan noin negatiivisessa mielessä. Oman leimansa keikkaan toi se, että laulaja ei tahtonut pysyä sitten niin millään lavalla. Mikrofonin paras ystävä viettikin suurimman osan ajasta lavan edustalla sinne tänne poukkoillen ja harppoen. Esimerkillisestä toiminnastaan huolimatta Paulin ei saanut itselleen riehunta-seuraa, mutta yrityksen puutteesta miestä ei ainakaan voinut syyttää.

Setin alussa toista kitaraa soittavalla Ville Koskisella tuntui olevan jotain ongelmia soittimensa kanssa ja herra karkasikin parin siivun jälkeen yllättäen kesken biisin pois lavalta. Suuntana oli nähtävästi takahuone, sillä hetkisen kuluttua soittoniekka ilmestyi takaisin toinen kitara kainalossaan. Kuvaavaa tilanteessa oli se, että muu bändi (Kimmo Länsikylä - kitara, Aki Kuusinen - rummut, Erno Hyvättinen - basso ja Paulin - laulu) jatkoi soittoaan sitkeästi - pienistä vastoinkäymisistä kun ei pidä heti murtua. Bändi soitti kautta linjan hyvin yhteen ja kitaristien heittämät taustalaulut/huudot toivat pariin biisiin mukavasti lisäkoukkua. Kunniamaininnan ansaitsee myös yhtyeen rumpali, joka toi pienillä kikoilla ja punnituilla yksityiskohdilla lopputulokseen huomattavasti lisää painoa.

Myös sinKingin setti kesti ainoastaan hieman päälle puoli tuntia, minkä jälkeen illan ohjelma olikin jo paketissa. Lyhyestä esiintymisestään huolimatta bändi sai ainakin allekirjoittaneen puolellensa tinkimättömällä esiintymisellään. En voikaan muuta kuin suositella yhtyeeseen tutustumista kaikille niille, jotka löytävät myöhäisemmän Panteran ja Machine Headin tyylisestä modernimmasta metallista kicksejä.

Harppoessani öisessä Helsingissä kohti kotia saatoin tyytyväisenä todeta, että vuoden 2005 marraskuu oli saanut kelpo avauksen. Kyllä tälläisella raskasmetalliannoksella taas vähän aikaa jaksaa.

Teksti ja kuvat: Mika Roth