Pienet - Syyskuu
Adastra: Adastra
Helsinkiläinen
Adastra luottaa yli kaiken 80-luvun jälkipuoliskon brittiläisen heavy metallin voimaan. Erityisesti suuri
Iron Maiden tuntuu olevan jatkuvasti läsnä, eikä se toinenkaan suuri – eli
Judas Priest – kovin kaukana ole. Maidenin lainailu menee tosin joissain kohdin jo aavistuksen liian pitkälle, sillä eihän tässä nyt mistään tribuuttibändistä sentään ole kyse. Vähän kankeahkosti englantiaan lausuvalla laulajalla löytyy onneksi riittävästi palkeita, kitarat kylvävät harmonioita sekä melodioita väsymättä, ja soundipuolikin on vielä kasassa. Pahimmat ongelmat löytyvätkin sävellyspuolelta, sillä kipaleissa ei yksinkertaisesti ole riittävästi tulta ja tarttuvuutta. Enemmän rohkeutta oman tien kulkemiseen, ja uusia suuntia – niitä Adastra tuntuu tämän julkaisun perusteella kaipaavan kipeästi.
Mika Roth
Bonesaw: Pathological
”Onpahan aivan helvetillisen tylyä death-thrashia” – siinä ensimmäinen ajatus joka iskeytyi takaraivooni, kun laitoin tämän
Bonesawn debyyttilevyn ensi kertaa soimaan. Porvoosta kotoisin oleva trio on kasannut tätä kiekkoa pitkään ja hartaasti, mikä kuuluukin tarkkaan punnituissa soundeissa ja hiotuissa sovituksissa. Bonesaw, joka syntyi ajatuksen tasolla joskus vuonna 2001, onnistuu kuulostamaan samanaikaisesti useammaltakin länsi-naapurimme kovalta death-orkalta, hidastetulta
Slayerilta sekä kaupan päälle vielä omalta itseltään. Tiedän että tämä kuvaus kuulostaa hieman skitsofreeniseltä, mutta lopputulos kantaa kaikesta huolimatta. Levyn kuudesta raidasta ainoastaan alle minuutin mittainen
Bonegrinder tuntuu turhalta, ja bonus-raita
Waiting uhkaa lopulta varastaa koko shown. Yhtyeellä on vielä paljon matkaa edessä, mutta aloitusta voi pitää vähintäänkin mielenkiintoisena.
Mika Roth
Diaz Jr.: The Ladder
Viime vuonna rankasti uudistunut ja samalla Helsinkiläistynyt
Diaz Jr. on jälleen käväissyt studiossa. Erot edelliseen
Gradient kiekkoon eivät ole millään osa-alueella huomattavia, mutta lukuisten pienten parannusten yhteisvaikutus kasvaa lopulta todella merkittäväksi. Nyt Diaz Jr. tuntuu saaneen lisää ryhtiä ja terävyyttä soittoonsa, ja sounditkin ovat monta astetta laadukkaammat. Jälkimmäisestä kiitos kuulunee ainakin osittain ulkopuoliselle tuotantotiimille, jonka mukanaan tuoma runsas kokemus on varmasti auttanut. Demon neljä biisiä ovat jokainen kestoltaan noin neliminuuttisia, joten vauhti pysyy reippaana tälläkin kertaa. Tyylillisesti bändi on liukunut yhä pidemmälle raskaan ja juurevan heavy rockin suuntaan, saavuttaen samalla yhä vahvemman oman soundin. Yhtään todellista kivenmurskaus-iskua ei tällä erää ole siunaantunut mukaan, mutta teräksisen kokonaisuuden ansiosta on helppo todeta että bändi on hyvässä nousukunnossa.
Mika Roth
Ikinae: Second Symptom
Jaahas, vitsi-intro alussa ja pelleilyraita lopussa. Näiden komediallisten keventeiden välistä löytyy onneksi viisi ihan ”oikeaakin” viisua. Tyylinä on melodinen vanhakantaisaempi heavy, jossa kitarat tiluttavat sekä laukkaavat lakkaamatta, laulaja täräyttää vokaalit eetteriin perinteisin tavoin ja nahkahousut natisee muutenkin. Tämä kaikki saattaa kuulostaa jo liiankin moneen kertaan läpikalutulta luulta, mutta ei hätää –
Ikinae näyttää tuntevan tonttinsa sudenkuopatkin riittävän hyvin. Alkupuolen
No Shame At All ja
Me, Bob & Jack taittuvat komeasti, mutta
Lucky Sevenin ooppera-versio (!) menee jo hieman ylitse. Jälkimmäisen puoliskon pelastajaksi nousee hieno tunnelmointi-raita
Take Me Home, joka osoittaa bändin hallitsevan sen vakavammankin puolen. Nuori yhtye hakee vielä tyyliään ja rajojaan, mutta eiköhän se siitä lähde aukenemaan. Ensi kerralla huumoriraidat voisi karsia vaikka yhteen...
Mika Roth
Incendium: When Daylight Is Gone
Incendiumin juuret ulottuvat aina vuoteen 1997 asti, ja nykyisellä nimellään bändi julkaisi ensimmäisen demonsa jo kaksi vuotta myöhemmin. Noista kaukaisista ajoista ei tosin ole enää paljoakaan jäljellä, sillä alkuaikojen melodisesta deathista on siirrytty jo aikoja sitten reilusti rauhallisemmille vesille. Nykyään bändi soittaakin melodisen kaunista ja tunnelmointiin taipuvaista metallia ilman pienintäkään deathin-ripettä. Uutukaisen neljä raitaa muodostavat näppärän kokonaisuuden, jossa käydään läpi koko tunnekirjo vihasta rakkauteen. Tyylillisiä yhtymäkohtia voi löytää niin
Sentencedin kuin jopa
Savatagenkin suunnalta, ja soitto kulkee kautta linjan esimerkillisen napakasti. Pientä terävöittämistä tosin kaipaisi biisien tuhdimpiin kohtiin, ja hyvän äänen omaavan laulajan artikulointi pistää niinikään pari kertaa korvaan. Muuten kasassa on tasokas paketti, ja mikä parasta – sävellyskynäkin on hyvässä terässä.
Mika Roth
Katala: Demo 2005
Kuluvan vuoden tammikuussa perustettu helsinkiläinen
Katala ilmoittaa demonsa saatteessa musiikkityylikseen ”SuomiHeavyn”. Tuo vaikeasti määriteltävä tyyli tahtoo sanoa tässä tapauksessa sitä, että tarjolla on rouheaa kitarointia, melodista suomenkielistä laulua ja välillä vähän säksättäviä syniakin. Keitoksen resepti saattaa kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselle, mutta Katala täräyttää neljän raidan mittaisen debyyttinsä läpi ilman virhepisteitä. Tyylillisesti yhtye luovii jossain
Kilven ja
Kingdom Comen välimaastossa, tosin kumpaakaan näistä orkestereista ei voi osoittaa suoraan Katalan soitosta. Kasari-hevistä saatuja vaikutteita on lantrattu uuden ajan tuoreilla mausteilla, sekä hyvällä määrällä omaa näkemystä. Lopputulos onkin todella hienoa kuultavaa, eikä neljästä raidasta löydy ylimääräistä lenkkiä – uskomatonta että kyseessä on bändin ensimmäinen äänite.
Mika Roth
Re-Pulse: Far Away From Here
Vastikään keväällä edellisen
demonsa tiimoilta esillä ollut
Re-Pulse ei ole todellakaan jäänyt tuleen makaamaan. Yhtye tuntuu terävöityneen vähän jokaisella osa-alueella, ja etenkin viime vuonna mukaan liittynyt uusi vokalisti
Katja tuntuu löytäneen aivan uusia voimavaroja ilmaisuunsa. Re-Pulsen musiikillinen tyylintarkistus jatkuu edelleen tällä viiden raidan mittaisella uutukaisella. Melodinen hardrock/rockmetalli on saanut entistä persoonallisempia sävyjä, ja erityisesti aloituksena tarjottava nimiraita
Far Away From Here koukuttaa todella tehokkaasti. Hetkittäiset mielleyhtymät
Within Temptationin suuntaan eivät nekään tunnu millään tavoin haetuilta, sillä bändi kuulostaa nyt vahvasti vain ja ainoastaan omalta itseltään. Re-Pulse onkin suorittanut lyhyessä ajassa melkoisen loikan eteenpäin, ja tällä kiekolla kelpaa kolkutella jo levy-yhtiöidenkin portteja.
Mika Roth
Sister Morphine: Certified
Sister Morphine ilmoittaa musiikkityylikseen 70-luvun rockin ja 90-luvun grungen sekoituksen, ja tuo on kyllä kieltämättä onnistunut kuvaus bändin rosoisesta räimeestä. Seasta saattaa löytää niin southern-groovausta kuin suorempaakin rytkettä, sekoitteen painopisteen pysyessä selvästi 70-luvun puolella. Tämän vuoden alussa syntynyt orkesteri ei tällä debyytillään saa vielä konettaan käymään ihan kuumimmilla kierroksilla, vaikka vauhdikkaammissa osissa jo hieman väläytelläänkin. Suurin syy aavistuksen ohuisiin ja laiskoihin soundeihin on varmasti hektisessä studioaikataulussa, onhan kiekko vedetty narulle kolmessa päivässä. Toinen ongelma on eittämättä lyhyt olemassaolo, mikä kuuluu pienenä epävarmuuten biisien hiljaisemmissa kohdissa. Ihan menevää rockia, mutta kehittymisen varaa on vielä paljon.
Mika Roth
Uncle Adam: Demo 2005
Sieltä rokkenrollin loputtomasta nuoruuden lähteestä saa helsinkiläinen rokkikone
Uncle Adamkin inspiraationsa. Setä Adam käyskenteleekin välittömässä läheisyydessä Pohjois-Amerikan suoremman polun kulkijoista, ja nimet
Neil Youngista
CCR:n kautta
Georgia Satellitesiin nousevat yksi toisensa jälkeen mieleen bändin demoa kuunnellessa. Kovia nimiä, tunnustan, mutta myös osuvia vertailukohtia. Se mikä bändin suorassa ja konstailemattoman maanläheisessä soitossa ottaa eniten korvaan, on selkeä alkukantaisen voiman ja tulisen kipinän puute. Miten ihmeessä
The Power Of Rock´n´Rollista voi laulaa näin ohuin ja kevein soundein? Mikäli riisutusta ilmaisusta haluaa nauttia kunnolla, on volume-nupikkaa käännettävä stereoista oikein kunnolla myötäpäivään. Enemmän potkua soittoon ja koukkuja biiseihin niin kyllä se siitä.
Mika Roth
Wrathage: Black Ligth Zodiac
Oululainen
Wrathage ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan pistää jälleen uutta kiekkoa pihalle. Yhtye onkin muokannut tyyliään ja soundiaan kovalla kädellä sitten edellisen
anNihil(N)ation promon. Neljästä biisistä kaksi ensimmäistä ovat aivan uutta tuotantoa, kahden jälkimmäisen edustaessa menneitä vuosia. Kappaleiden erot kuuluvatkin yhtenäisestä soundimaailmasta huolimatta selkeästi, sillä uudet siivut ovat huomattavasti deathimpia ja päällekäyvempiä kuin iäkkäämmät sisaruksensa. Tempo ei sinänsä ole juurikaan muuttunut, mutta uudet siivut tuntuvat taittuvan jotenkin ryhdikkäämin. Bändin tekemä linjauksen tarkennus osoittautuukin nopeasti oikeaksi, sillä nyt Wrathage potkii aivan eri lailla takalistolle kuin aiemmin. Täytyykin toivoa että tämä promo täyttää tarkoituksensa, ja tuo yhtyeelle sen selvästi ansaitseman levytys-sopimuksen.
Mika Roth
Lukukertoja: 10128
