Pienet

Pienet – Elokuu

07.08.2005

BMH Black Mama Highway: Demo 2005
Röyhkeää takaa-ajofunkkia 70-luvun hengessä. Kylläpä kuulostaa ajatuksena hyvältä. Ja hyvältä se kuulostaa myös Black Mama Highwayn intron ja kolmen varsinaisen biisin demolla. Yhdeksänhenkiseen soittokuntaan kuuluu neljä puhaltajaa, koskettimet ja rumpujen lisäksi myös perkussiot, mikä kuuluu soiton juurevuudessa. Treenikämpällä tallennetut instrumentaalit henkivät aiheeseen sopivaa alkukantaista lo-fi-otetta ja varmasti näiden jamien seuraaminen on hikistä puuhaa. Eihän tässä mitään uutta ja mullistavaa tuoda esiin, esimerkiksi Astro Can Caravaniin verrattuna BMH pysyy paljon enemmän tämän planeetan pinnalla ja siellä Shaftin maailmassa. The Mutants puolestaan rokkaa selkeästi kiivaammin. Aika rauhallisestihan yhdeksikkö tuuttailee ja hengailee, mutta groove pysyy kyllä koko ajan kuviossa mukana. Kun saate toteaa bändin veivaavan groovea, jota on mukava soittaa ja kuunnella, on väitteeseen helppo yhtyä. Samoin uskon, että livenä Black Mama Highway on onnistuessaan aika orgastinen jamituskokemus.

Hope: Revenge
Nelimiehinen Hope meuhkaa raskaissa ja melko synkeissä tunnelmissa. Jos tyyliksi heittäisi hevahtavan hard rockin, voisi olla aika lähellä totuutta. Tai sitten ei... Joka tapauksessa, tällä neljän kappaleen äänitteellään Sulon ei niin suloisilla vokaaleilla meuhkaava orkesteri vierittää miltei koko ajan samaa aika reippaasti pyörivää kiveä, hampaat irvessä ja hiki lentäen. Välillä osataan toki hiukan hengähtääkin melodisemmissa säkeissä, mutta meiningistä on silti rentous kaukana. Rauhallisin tunnelmointi, päätösraita Let Me In, nouseekin juuri kaavasta poikkeavuutensa vuoksi esiin ja fiilistelee ihan toimivasti mollimietinnöissään. Ei tästä silti voi kovinkaan isosti vielä innostua, sen verran tuttua puuhaa Revenge pitää sisällään.

Käyttöohje: Sinusta sinulle
Virrat/Tampere –akselilla vaikuttava Aapo Hellman on sekä Käyttöohje –yhtye että sen demo-eepeen julkaissut Solmu Records. Kolmen biisin yhden miehen käsityöpoppi käsittelee sitä yhtä perinteisintä aihetta – rakastumista tyttöön ja siitä kumpuavia tunteita. Kitaran, basson, rumpujen ja hauskan monotonisen laulun muodostama kotikutoinen soundi saa mukavaa lisää nokkahuilun käytöstä. Sävellykset ovat kiireettömiä pohdintoja, jotka voisivat olla vaikkapa Karkkiautomaatin muinaisia demonauhoja. Sukulaisuutta on myös Jarno Alhon kokoamaan Talo jonka pihalla pelto -kokoelmaan. Samanlaista sympaattista otetta touhussa on. Biisien nimet Mahdoton haave, Leijun ja Pelottaa kertovat jo nimissään aiheen eri puolien näkökulmista. Viimeiseksi mainittu nousee hivenen reippaampana raitana ja hauskoine sanoineen omaksi suosikiksi.

Lally Gag: Ways For The Berzelii Wait
Nähtävästi porilainen Lally Gag taiteilee popahtavan, pianovetoisen musiikin parissa tyylikkäästi. Laulajakitaristi-lauluntekijä Lallin alias Tommi Taurun kohtuullisen persoonallinen näkemys tuo tällä kolmen biisin promonauhalla esiin niin All Wait For Winterin haikean groovaavaa pianoballadia tarttuvalla kuviolla ja kerrolla kuin päätösraita Western Waysin lännenhenkistä unelmoivaa jazz-kabareeta. Shuffle-keinuva yökerhojatsi Anna J. Berzelii maistuu vahvasti seitsemänkymmentälukuiselta, kiireetöntä ja iätöntä tunnelmointia. Lallin lisäksi bändiin kuuluu rytmiryhmä, vahva piano ja saksofoni, joiden yhteissoitto on vasta vuoden kestäneestä Lally Gag –nimellä soittamisesta huolimatta hyvin yhteennivoutunutta ja sulavaa. Taustalta löytyykin vuosien yhteinen soittokokemus moninaisissa kokoonpanoissa. Kaiken kaikkiaan Lallyn kolmebiisinen on melkoisen viihdyttävä paketti, josta on vaikea vetää tikkusuoria suuntaviivoja vaikuttajia kohti. Iättömyys, kiirettömyys ja tyylikkyys saattaa toki käännyttää kuulijoita, joihin vetoaa jonkinlainen rikkonaisuus ja alkuvoima. Minunkin korvaani Lally on ehkä hiukan jatsia, mutta toki silti mielenkiintoista.

Polemiikki: Polemiikki
No huhhuh, nyt kyllä meinasi mennä jääteet väärään kurkkuun! Nähtävästi parolalainen meteli-hiphop-huumori-trio Polemiikki tarjoilee äänitteellään viiden biisin verran sen verran epämääräistä materiaalia, että jalat pois suusta! Mikkimiesten Pääministeri ja Auktoriteetti hyvin epäselvä karhea ja karkea räpäytys on ainakin saatteen mukaan havainnoivaa, kuulijan kommenttia on paha tarjota kun ei siitä paljon selkoa saa. Ryhmän taustoista vastaava Dj Pääkipee taas varmasti omaa jonkinlaisia suhteita saman taajaman hivenen tunnetumpaan noise-hoppiryhmään Phuzyyn, sen verran puuroa soppaa rytmit ovat. Mutta kun Phuzyllä mennään industrialin suuntaan, on Polemiikin huminassa selkeitä tivolimausteita. Tai happoisen animaation ääniraitaa... tai jotain. Eiköhän tämäkin joissain piireissä nouse kulttisuosioon, mutta kyllä tähän kieltämättä ihan toimivaan ideaan voisi koittaa hiukan enemmän panostaa. Nyt tästä jäi sellainen sukkahikimaku. Rumat huumoripukukannet eivät paranna tilannetta yhtään. Yäk!

The Booby Prize: Liquid Disease
Jälleen yksi helsinkiläinen rokkibändi, niitähän riittää. Tämä viiden herran orkesteri tottelee nimeä The Booby Prize ja samaa henkeä tarjoilevat myös jäsenten rokkinimet kuten solisti Jon Damnlong ja rumpali Samsam Fur. Parivuotiaan yhtyeen kolmen biisin promon aloittaa menevästi, mutta suhteellisen letkeästi juokseva Like You And Me. Melko toteavien laulumelodioiden vastapainona kuullaan kahden kitaran tiluiluja. Silti parasta hölmönnimisen yhtyeen soitossa on selkeä tarttuvuus, biisikynää kitaristi War l.a:ltä kyllä löytyy. Rauhallisempi Forever Youth onnistuu myös hyvin ehjän biisikokonaisuuden rakentamisessa, tunnelmaltaan liikutaan hyvinkin kypsän bändin poseerausslovarissa. Kitarat maistuvat hyvin, eikä solistikaan liioittele rokkihuutojensa parissa. Biiseistä Take Me (I´m Invisible) jää eniten peruskauraksi kahden muun rinnalla. Kokonaisuutena ihan toimivaa veivausta, jota jatkossakin kuulee mielellään. (Vinkiksi: Rytmikitara kirjoitetaan rhythm guitar... Pistää silmään, kun muuten ollaan niin ison maailman meiningillä)

The Dance: Monaco
Helsinkiläinen The Dance luottaa iloiseen ja menevään pop´n´rolliin, joka liikuttaa sekä tanssilattialla että lavan edustalla. Apuohjausta tähän kahden kappaleen näytteeseen on saatu Damn Seagullsin Lauri Elorannalta, jonka orgaanit ovat tärkeässä osassa etenkin avausraita Monacolla. Kyseessä on todellakin pelkistetyllä punk-energialla tanssilattialle kutsuva kitaravetoinen kohkaus, joka on kuitenkin sen verran pienieleistä, ettei sitä ihan ekana rokiksi tule nimettyä. Sen takia siis poppia. Silti energiaa riittää ja nyrkkiä pystyy hyvin iskemään kohti kattoa, sen verran tarttuvaa settiä nelikko pistää menemään. Kaihoisa Bruises & Boredom hehkuttaa nuoria ja tyhmiä, joita me kaikki olemme rehellisyyden nimissä joskus olleet. Hiukan haparointia löytyy vielä laulaja-kitaristi Jukka Kosusen äänityöskentelystä, mutta muuten kuulostaa hyvältä. Meininki on sen verran lupaavaa, että eiköhän The Dancesta tulla vielä kuulemaan.

The Romes: The Romes
Leimaavin piirre Seinäjoella perustetun tamperelaisen The Romesin kaihoisassa altsurockissa ainakin minun korvaani on Candy Canestä tutun Marko Neumanin lauluääni. Myös bändin perustaneella ex-SoapAfest -miehellä Jussi Kaholalla on hivenen samanlainen ilmaisu ja kun herrat yhdessä huolehtivat bassottelun ja kitaroinnin ohessa yhtyeen laulusta, on tuloksena kohtuullisen persoonallinen keitos. Toinen kitaristi on myös Soapassa soittanut Ville Haapajoki, rummuissa mätkii puolestaan The Odorantsista tuttu Jaakko Slotte. Herrojen taustalta löytyy vielä Frivolvolia ja The Prisondreamia, joten mitään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä tässä ei olla. Ja se kuuluu kyllä myös lopputuloksessa.

Kuuden biisin demo-ep alkaa heti lupaavasti: Melodiaa ja melankoliaa löytyy avausraita I Know:lta, samoin menevää paahtoa ja vastapainoksi aika kevyttä haikeutta. Ote on kevyen punkahtava. Esimerkiksi Candy Caneen verrattuna Romesin soitto maistuu selkeästi seesteisemmältä ja kevyemmältä. Bitters pyörteilee selkeästi uhkaavammin ja voisikin olla yhtä hyvin Canea. Toki ep:ltä löytää viitteitä vähän jokaiseen mainittuun yhtyeeseen. Tarttuvin kerto on hivenen pelkistetyn makuisessa So Longissa, akustismausteinen Hope Of No Tomorrow maistuu kokonaisuutena parhaimmalta. Kaihoisin raita Saving Grace päättää hyvin lupaavan levyn, joka ei kuitenkaan vielä mitään täysosumia esittele.

Yes Please!: Double Toast, Double Flavour
Espoolaisnelikko Yes Please! soittaa brittiläishenkistä retropoprockia omien sanojensa mukaan Havaijilaisella aurinkoisuudella. Soitto on siis positiivista ja kohtuullisen reipasta. Duurimelodioita ja tanssisvengillä varustettua rytmiä. Kitaristi-laulaja Mikael Jurmun ilmaisu on brittiaksenttista, hivenen töksähtävää ja snadisti fingelskaa. Muttei onneksi liian häiritsevästi. Muutaman vuoden toiminut yhtye on nimenomaan tunnelmannostatuksen tarpeisiin syntynyt, joten keikkojen pitäisi olla viihdyttävää settiä. Tämän kyseisen demon jälkeen yhtyeen basisti Ville Nuoraho on liuennut kuviosta, joten yhtye esiintyy tuuraajan keralla. Vielä tällä demolla yhtye ei – hyvästä ja menevästä tunnelmasta huolimatta – ole kehittänyt mitään supertarttuvaa, mutta kyllähän tätäkin jo mielellään kuuntelee.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 10140