Ilosaaren hellelauantai
16.07.2005
Laulurinne/Joensuu
Lauantai koitti suorastaan ennen kokemattoman aurinkoisissa merkeissä ja keskipäivän helle vaikuttikin kovasti myös musiikkivalintoihin. Ison telttalavan korkannut Marko Nybergin johtama
Husky Rescue solistinaan Reeta-Leena Korhola ei eteerisen leijailevine kahvilapoppeineen oikein tuntunut sopivan helteeseen ja aika nopealla tsekkauksella tulikin siirryttyä vauhdikkaamman musiikin pariin. Pikkuteltassa Cleaning Women veti oma kilikalikeitostaan nautinnollisesti, mutta varjo ja hirveä tungos ei nyt oikein ollut se juttu.
Lääke löytyikin lopulta rentolavalta, jossa auringon porotus ja uusi bändituttavuus Natural Vibrations veivät voiton telttatarjonnasta. Rentolavan biitsi, järvi ja juureva dub-henkinen reggae saivat jengin valtaansa heti alkuun. Tummaääninen naislaulaja Wilja Rosenberg toi reggaeen persoonallisen vivahteen. Djembet ja huilut kuorruttivat kokonaisuutta makoisalla tavalla. Pumppu on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia nimiä Suomen reggae-rintamalla. Tunnin keikka oli vauhdikas ja tasokas aloitus festivaalipaahteeseen.
Apocalypticaa tuli kuunneltua vastarinteestä ja vaikka metalli ei tämän festaripartion kohteisiin kuulukaan, täytyy nostaa hattua sellistien komeille ja jylhille melodioille. Huolimatta porottavasta säästä fiilis oli parhaimmillaan - niin, apokalyptinen.
Auringossa köllimisen jälkeen suuntasin taas pikkutelttaan, jossa venäläinen punk-nelikko Tarakany paahtoi aika perusmeuhkaavaa punkrockia, jossa oli kuitenkin sen verran tiukkaa puhtia, että yleisön keskelle saatiin pieni, mutta sitäkin hikisempi pitti aikaan. Solistin hypyt ja potkut olivat toki näyttäviä, mutta jotenkin mitään sen erikoisempaa ei tästä Venäjän tunnetuimman punkyhtyeen soitosta irronnut. Luulisi että melkein viidessätoista vuodessa bändi saisi tätäkin tarttuvampaa materiaalia aikaan.
Seuraavan Rentolavan paikan sai vähemmän sympaattinen Ruudolf. Jossain oudoissa fiksaatioissa päätin tsekata sovinistista törkyä ja ala-arvoista huumoria viljelleen hiphop-kundin setin. Biitsillä istuskelu voitti kuitenkin nopeasti tasottoman lavamenon, korvia ei silti voinut sulkea. Maamme-laulua raiskattiin pariin otteeseen ja gimmoista heitettiin juttua jatkuvasti. Soundeissa ei juuri löytynyt kehuttavaa tai monipuolisuutta, eikä räpäytyksessä yhtään ideallista asiaa. Keikassa ei suoraan sanottuna ollut mitään hyvää. Vai onkohan sitä vain liian vanha tai liian tosikko kuuluakseen Ruudolfin ymmärtäjiin?
Yhdysvaltalainen Agnostic Front keräsi isoon telttaan hooceen ystäviä suoraan rekkalavan Scalping Screenin vastaavanlaista mättöä tarjoavalta keikalta. Aggressiivisen näköisiä olivat herrat ja samanmakuista myös soitto. Brutaalia tulitusta. Nykibändin solistin Roger Miretin liike oli vikkelää ja hiki lensi niin soittajilta kuin yleisöltä. Silti, kaikesta etukäteishehkutuksesta huolimatta raaka jyräys oli kyllä sen verran tasapaksua ja vihaista touhua, että kovin pitkään en settiä jaksanut seurata. Festareilla pitää seurata omia halujaan; mitä järkeä sinne on lähteä ikävää pitämään?
Samaan aikaan pienemmässä teltassa Sister Flo oli jo päässyt hyvään vauhtiin. Rokkienerginen, Jannen urkuja ulvottava, mutta samalla tutun pehmeä poppis tarjoili lähiaikojen keikoilta tutun Tragician´s Hat -levyn hitit, muutaman aiempien levyjen kaunokaisen ja uuden, Hyvinkää -nimisen biisin. Paikka, josta ei ole lämpimiä muistoja, siinä biisin teema. Kyseisestä vähävetisestä ja keskustakortteleja vailla olevasta kaupungista on entisenä asukkaana luonnollisesti sekä hyviä että huonoja muistoja, mutta enpä sinne kyllä enää muuttaisi. Saksofoni oli jälleen Siskoilla mukkana, samoin Jannen ja Jarnon taputukset ja apurumpalointi. Mikä kaikkein valoisimpana asiana jäi mieleen oli se, kuinka aktiivisesti ja innokkaana joensuulaisyleisö osallistui riihimäkeläisviisikon keikkaan teltassa kello kuusi. Voi siis sanoa bändille kasvaneen ihan oikeaa fanilaumaa...
Jälleen päällekkäisyyttä ja valintaa... Rentolava voittaa. Muutaman vuoden hiljaiseloa viettänyt oululainen The Blaster Master nostatti jengin nopeasti iloiselle mielelle ja tanssin hetkutukseen. Skata ja reggaeta rennolla otteella tarjoillut bändi sopi mitä parhaiten auringon paisteeseen ja yhteisölliseen tunnelmaan. Tasa-arvoa ja ajatusta rytmikkäästi laulanut Zakke Cuba sai välillä mukaansa rennompien vokaalien Andy Sutelan. Puhallinsektio ja koskettimet nauttivat suurta roolia lavalla, mutta samoin teki äärimmäisen positiivinen fiilis yleisön joukossa. Polvet nousee ja lantio keinuu, ei tästä rytmimusiikki paljon parane. Huimat ablodit vetivät bändin takaisin encorelle, eikä jengi olisi antanut kovin nopeasti periksi encoren jälkeenkään.
Rennot meiningit jatkuivat alkuillasta rannalla. Quintessencen jäsenten sivuprojektiksi nimetty Q-Continuum esitti tyyntä, eteeristä ja kaunista acid-jazzia hieman vauhdikkaammilla soul- ja funk -rytmeillä täydennettynä. Vetobasuuna oli itse rytmin valtias, jota seurasivat muut torvet, perussoittimet sekä Emma Salokosken hieno ääni. Groove sai jengin hyvälle tuulelle, tanssimaan järveen, biitsille ja nurtsille sekä chillailemaan rennosti illan jatkaessa kuumaa huumaa.
Seuraava tarkastettu kohde oli jenkkikopla Maroonsia paikkaamaan palkattu brittiläinen Blak Twang. Lavalla liikehti Tony Rotton toisen mikkimiehen kera, taustalla soitteli deejii. Meininki oli noin nopeasti tsekattuna aika perusräpäytystä. Mitäänsanomatonta. Mikään yleisömenestys yhtye ei ollut, sillä iso teltta loisti tyhjyyttään...
Jos oli iso teltta tyhjillään brittien aikana, oli Aavikon rekkalavakeikkaa seuraamassa ennätystungos. Joutuikin ihmettelemään, miksi elektrotrio oli laitettu soittamaan ainoana esiintyjänä Monster Magnetin kanssa, joka keräsi päälavan eteen kaikki rokkarit ja raskaan väännön ystävät. Rytmi-ihmiset taas tunkivat ahtaaseen paikkaan ison teltan viereen. Ja jos oli väkeä, niin oli kyllä keikkakin kovaa kamaa. Parhain hehkutus nousi odotetusti Viitostiestä, mutta kyllä Aavikko otti yleisönsä tasaisesti alusta loppuun.
Sitten pääesiintyjän pariin. Oliko Detroitin viisikko rautaa vai ei? Tämä oli lähtökohta DKT/MC5:sen keikkaa odotellessa, eli onko Kramer retkueineen vedossa, vai maistuuko homma turhanaikaiselta menneiden hetkien fiilistelyltä. Onneksi vastaus oli edes jossain määrin kyllä, sillä kyllähän vitonen rokkaa yhä. Tai oikeastaan Ilosaaressa esiintyi MC3 plus kaksi vahvistusta, sillä kitaristi Kramerin ohella mukana olivat alkuperäisjäsenistä basisti Michael Davis ja rumpali Dennis Thompson. Nuoremmat vahvistukset eli laulaja (Mark Arm?) ja kakkoskitaristi hoitivat hommansa kunnialla, etenkin solistin eläimellinen antaumuksellisuus vakuutti.
Parhaimmillaan moottorikaupungin vitonen oli rankemmissa rokituksissa kuten Animal ja tietysti Kick Out The Jams. Muutamissa kohdin Kramerin sooloilulle isosti tilaa antanut show meinasi mennä Pori Jazz -tyyliseen eläkeläismiesten munanseisotusvingutteluun, mutta onneksi soolot pidettiin järkevissä rajoissa. Pitkäaikaisista faneista ja muuten vaan uteliaista koostunut runsas yleisö palkittiin ihan kelpo esityksellä, jossa oli kosolti nostalgiaa. Ei luonnollisestikaan ihan menneiden aikojen määrissä vaarallisuutta, mutta silti ihan kelpo räimettä. Eli jos nyt ei ihan karkaistua terästä, niin ei nyt umpiruosteessakaan...
Illan päättäjä ja ainut päälavalla tsekattu pumppu oli Zen Café. Vaikka Putron, Nylanderin ja Parkkosen keikkoja on vuosien saatossa tullut nähtyä lukuisia, on niistä aina välittynyt erityisen koskettava tunnelma. Viime aikoina on kuitenkin ollut havaittavissa kyynisyyden potentiaalista kasvua ja todellisen suomalaisen harmaan mielen esiintuloa. Vaikka itseironinen kyynisyys onkin aina ollut Zen Cafén ominaismuoto, oli se ennen sympaattisella ja tasapainoisella asteella. Tällä hetkellä sekä bändi että biisit kuvastavat lähinnä keski-ikäistyvien miesten ahdistusta, elämään kyllästymistä, keskittymistä dokailuun ja sen seurauksiin. Zen Café on ahdistuksen ja morkkiksen purkutila, jossa mustat vaatteet ovat ottaneet paikan kukkaseppeleiltä ja shakkiruutupuvuilta.
Varsinkin keikan alkupuoli aiheutti pienoisen ahdistustilan; onko elämä todella näin kamalaa, ovatko kaikki ihmissuhteet tuomittu petturuuteen, kuolemaan, yhteen iltaan tai kaatokänniin. Enää masennusmusiikki ei ollut suodatuskanava omille ahdistustiloille, vaan sai säälimään toivottomuuden kokonaisvaltaisuutta. Onneksi setin loppupuolella näytettiin niitä pieniä hienoja asioita, joita tämäkin bändi maailmassa näkee. Ihminen kertoi, että usko ihmisyyteen ei ollut kokonaan kadonnut. Harri puolestaan vaikutti hieman väkinäisesti esitetyltä suurimmalta hitiltä.
Illan viimeistä biisiä edelsivät aidontuntuiset spiikit, jotka yrittivät todistaa tunteiden olemassaolosta. Olet todella kaunis sai mukaansa huumaavat ilotulitukset ja festivaalikansa unohti angstisen perisuomalaisuuden, ihasteli hurmioituneena taivasta ja kiitti niin vierustoveriaan kuin kaikkia mahdollisia muitakin tahoja. Erittäin kaunis ja koskettava päätös hienolle festivaalipäivälle.
Ja täältä löytyy Ilosaaren sunnuntai.
Teksti: Nelli Korpi ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo ja Markus Pulli
