01.07.2005
Oletko sinä koskaan nauhoitellut festarikasettia? Siis sitä isoäidin aikaista, kelattavaa nauhaa sisältävää musiikkitallennetta, johon on koottu enemmän tai vähemmän suunnitelmallinen kokonaisuus teemaan sopivia kesäisiä kappaleita. Kesäisiä lähinnä siksi, että festareita on pääsääntöisin kyseiseen vuodenaikaan ja kun moisia tunnelmannostattajia on tullut nimenomaan festareille suuntaavissa autoissa luukutettua, on tärkeää pitää kuski ja komppania hyvällä tuulella. Nykyjään tuo vanha kunnon käytössä venyvä formaatti on pitkälti haudattu modernimpien minidiscien ynnä muiden vastaavien nykyajan hömpötysten tieltä. Eipä silti, äänenlaatu paranee ja käytännöllisyyskin on lisääntynyt. Silti eräistä kaseteista muistaa aina tietyt reissut ja niiden tunnelmat. Nostalgiaa...
Yksi ystäväpiirini ansioituneimpia festarikokoelmien väsääjiä oli rakkaan Desibeli-aviisimme kiireinen päätoimittaja, Jari J. Ja ehkä kaikkein legendaarisin noin luokkaa 90-luvun jälkimmäistä puoliskoa vauhdittanut kokoelma alkoi ruotsalaisen pop-yhtye The Cardigansin iki-ihanan auvoisalla Carnivalilla. Ajattoman kepeää keinuttelua ja Nina Perssonin autereisen ihanaa laulutulkintaa malliin I will never know, cause you will never show, c´mon and love me now, c´mon and love me now... Vaikka kasetti ei muita vuonna 1995 Minty Freshin kautta julkaistun Life –albumin biisejä (muistaakseni) pitänytkään sisällään, oli karnevaaleissa enemmän kuin tarpeeksi kimmoketta koko albumin hankkimista varten. Ja voi kyllä, eipä se meininki huonone isosti kaartavan Daddy´s Carin kohdalla... Isin autoilla sitä suurin osa tuon ajan festareistakin tuli käytyä, ei tosin meidän isukin... Mutta silti. Melankolinen tunnelmointi Sick And Tired, hellästi silittelevä Gordon´s Gardenparty ja pienieleinen, ksylofonisoundilla herkutteleva Tomorrow ovat ihan 10 vuotta myöhemminkin timmiä settiä, eivätkä oikeastaan edes edusta levyn kirkkainta kärkeä. Carnivalin seuraksi sinne kiipeää Rise And Shine, hellin aamuherätysbiisi ikinä! Samoin veikeästi jazzaileva Travelling With Charley jaksaa aina nostaa hymyn huulille. Silti kokonaisuuskin on kova, yhtään tylsää tai heikkoa biisiä en levyltä osaa vieläkään nostaa.
Monissa henkilökohtaisiksi klassikoiksi kiteytyvissä teoksissa eräs tärkeä ellei jopa tärkein tekijä on niiden osuminen oikeaan ajankohtaan kuulijan elämässä. Vuonna 1992 Jönköpingissä, Ruotsissa alun nähneen yhtyeen melankolisempi debyytti Emmerdale tuli liian varhain, ja monta levyn huippupalaa sisällytettiin vielä Lifeen. Seuraavana vuonna seurannut First Band On The Moon voisi ihan yhtä hyvin olla ylimmäisellä pallilla meikäläisen Cardigans –mitalisijoituksia jaettaessa, mutta kun ei niin ei... Toki Lovefool johtotähtenään tuokin levy on lähes puhdas timantti. Vuoden 98 Gran Turismo oli liian kylmä, leikittelevyyden jäädessä eteerisyyden ja elektromausteiden alle. Myöskään Long Gone Before Daylight ei enää kääntänyt kurssia, vaikka tekikin onnistuneen kasvojenkohotuksen koskettavuuden osalta. Life is life, todetaan iki-inhokissa biisissäkin. Pätee myös tässä asiassa, Life säilyttää edelleen asemansa meikäläisen hyvä tuuli –levyjen kärkikastissa.
Jännittävä seikka yhtyeen taustasta: perustajista molemmat - kitaristi Peter Svensson ja basisti Magnus Sveningsson - olivat kovia metallimiehiä, mutta jossain mutkassa kyllästyivät raskaaseen tahkoamiseen ja perustivat tarkasteltavana olevan popihmeen. Lifelle päätynyt unelmoiva versio Sabbath Bloody Sabbathista lienee eräänlainen kunnianosoitus juurille. Omia juuriani voin puolestani kunnioittaa kuuntelemalla Lifea – kasetilta, kuinkas muuten? On kuin olisi jälleen parikymppinen...
Teksti: Ilkka Valpasvuo, bändikuva www.stockholmrecords.com
