Stockholm

Viime vuosikymmenen lopulla hyökynyt lamaannuttavan kylmä digitaaliaalto pyyhkäisi alleen monet 90-luvun mainioista yhtyeistä. Uppeluksiin painui myös kepeästä popistaan tunnettu The Cardigans, jonka vaikeasti sairaan Gran Turismo -albumin sisäänpäinkääntyneet kappaleet olivat vahvoja ajankuvia garbagemaisine riitasointuineen, looppeineen ja efektikääreineen. Jopa rumpalirukka Bengt Lagerberg oli pantu soittamaan vanhanaikaisesti sanottuna sähkörumpuja.

Ei ole yllättävää, että loppuunpalaneelta vaikuttanut ruotsalaisviisikko päätti tuulettaa itseään erilaisissa sivuprojekteissa. Lähes viiden vuoden mittainen väliaika oli selvästi poikaa, sillä The Cardigans vaikuttaa uudella Long Gone Before Daylight -albumillaan tervehtyneeltä ja luonnonläheiseltä: levyn puolipukeinen tunnelma ja lämpimät kappaleet ovat kaukana 90-lukulaisesta litiumpopista. Esimerkiksi For What It's Worth ja Lead Me Into The Night piehtaroivat jo laulaja Nina Perssonin parin vuoden takaisesta A Camp -projektista tutulla kantrinurmella.

Säveltäjä-kitaristi Peter Svenssonin kynästä on irronnut tällä kertaa aiempaa vivahteikkaampia ja monitahoisempia kappaleita. Esimerkiksi eeppisen Couldn't Care Lessin junnaava vähäeleisyys ja aamuöinen tunnelma tuovat mieleen Talk Talkin meditoivan unipopin. Paradoksaalinen You're The Storm rokkaa eteerisesti ja on jonkinlainen perverssi nyökkäys euroviisusoundiin päin. Communication on hävyttömän kaunis balladi, jonka Per Gesslekin olisi voinut kirjoittaa, ellei olisi niin siirappinen.

Nina Perssonin suorasukaiset sanoitukset eivät aivan nouse Svenssonin sävellysten tasolle. Riimisanakirjan nimeen vannova laulajatar on kyllä vähentänyt kroonista riimiparien metsästystään, mutta tilalle tulleet enkeli - piru -tyyliset raamatullisuudet tuntuvat vain B-luokkaiselta Nick Cavelta. Kompuroinnin antaa kuitenkin toisinaan anteeksi, sillä sympaattinen Persson tuntuu seisovan sanojensa takana - ainakin potkiessaan itseään riemastuttavan kyynisesti kappaleessa Live And Learn: "God damn, I don't seem to have learnt!"

Long Gone Before Daylight vetää puoleensa kuin petaamaton sänky. Se tuntuu kotoisammalta kuin kylpytakki, ja siitä roikkuva laastari kielii haavoittuvuudesta, johon on vaikea olla samaistumatta. Ja kun Perssonin mukavasti madaltunut lauluääni tuo vielä mieleen jumalaisen Dusty Springfieldin, ei mitään ole tehtävissä - olen myyty.