14.06.2005
Telakka/Tampere
Tampereen Telakka pullisteli ääriään myöten täynnä jo vajaa kymmenen, kun ehdin saapua alkukesän indie-juhlistuksiin. Ja harmikseni vasta puoliväliin The Rollstonsin keikkaa... Kosketinsoittaja Panu palasi kokoonpanoon, mutta mitenkään merkittävästi se ei tuntunut vaikuttavan viisikon pehmeästi rokkaavaan habitukseen.
Yhtye keskittyi kohtuullisen lyhyessä setissään pääasiassa kakkoslevynsä materiaaliin, mutta myös muutamia upiuusia biisejä kuultiin. Ja voi pojat, kylläpä ne kuulostivat hyviltä! Kunnon kitarameuhkaa ja Mikon ulvahduksiin asti yltänyttä sympaattista mikkitaiteilua. Nyt Rollsit olivat selkeästi lämppäröimässä ulkomaan ihanuuksia, mutta kyllä tämän pohjalta täytyy suunnata seuraavallekin bändin keikalle ja silloin saada syvempi käsitys mahdollisista uusista tuulista.
Harry Hunksia en ollutkaan hetkeen nähnyt, mutta samalta kantrahtavalta hilpeilypopiltahan se edelleen kuulosti. Red Carpet -mies Petri Nakari oli tällä kertaa vahvistamassa nelikkoa toisessa kitarassa, kuten jo yhtyeen Revolutions From Pink To Pale -eepeellä. Ihan kuin Antin koskettimien vahvistama kitarapoppi ei olisi tarpeeksi sympaattista, niin siihen vielä Matti Eräsaaren lämpimästi hymyilevä virne...
Harryt ovat kyllä selkeästi kehittyneet vuosien saatossa, enää ei tarvitse pyytää anteeksi lavallaoloa, vaan hommassa on rutkasti itsevarmempi tuntuma kuin joskus ammoin. Lyhyt mutta ytimekäs keikka ja sitten puheenvuoro Ruotsiin.
Ukulele, vinyylisoitin, kenkiin kiinnitetyt rytmimuna ja tiukuhelistin – sekä humoristisilla sanoituksilla rakennettuja arjen tarinoita intiimillä laulutulkinnalla. Siinä rakennusaineet Jens Lekmanin yhden miehen esitykselle. Harvemmin pääsee todistamaan yhtä vangitsevaa esitystä. Keikan jälkeen vertauksia tarjoiltiin niin Jensin maanmieheen Jose Gonzalesiin kuin omaan Joose Keskitaloomme, toki Jensin musiikillisen tyylin kulkiessa hiukan eri laduilla. Vakuuttavimpia hetkiä keikalla oli, kun Jens irrotti ukulelensa sähköistä ja siirtyi lähemmäs yleisöään rämpyttelemään ja laulamaan. Myös vinyylin päälle soitellut coverit olivat hilpeitä ja samalla tunteellisen koskettavia. Illan pääaktin, kanadalaisen Hidden Camerasin keikan voi katsoa alkaneen oikeastaan jo Jensin keikan lopulla, kun Joel Gibb, Maggie MacDonald ja valikoima suomalais-soittajia nousi lavalle tukemaan ukulele-miekkosta. Loistavaa!
Samanlaista parhautta riitti myös loppuillaksi, mutta pointsit täytyy antaa Jensille erittäin vastaanottavaisen hurmoksen luomisesta. Kameroiden keikka alkoi Joelin mukaansatempaavalla soolobiisillä kitaran kanssa, mutta todellinen meininki käynnistyi vasta muutaman hitaamman, sinfonisen biisin jälkeen soitetusta kiivaammasta ja hikisemmästä popista. Torontolainen Hidden Cameras koostuu vaihtelevasta luvusta soittajia, mutta pohjalla on lauluntekijä Gibb. Pari vuotta sitten myös Telakalla Barcelona Pavilion -bändinsä kanssa esiintyneen Maggien lisäksi Camerasiin kuuluu toki muitakin jäseniä, mutta kun muut lomailivat ympäri eurooppaa, oli tämä kaksikko pyhittänyt lomansa Suomelle.
Soittoa tukemassa oli komea kattaus kotimaisten aktien soittajia, Petri kitarassa, Panu koskettimissa, Kalle bassossa, Olli rummuissa ja Matti tamburiinin kanssa taustalaulutukea antamassa. Toki lavalla heilui myös Jens, milloin ukulelensa kanssa, milloin koskettimien kimpussa. Maggie soitti koskettimien lisäksi ksylofonia. Panun kertoman mukaan taustakööri ehti yhtenä päivänä treenata, joten aika hyvin homma oli hanskassa. Ja taidettiin niitä kamerabiisejä ennestäänkin hallita...
Camerasin biisit yhdistävät folkahtavan indiepopin seksuaalipoliittisiin sanoituksiin ja uskonnollisiin metaforiin. Tampereen keikalla lavalla ei nähty bändin esityksissä koettuja spektaakkeleja kuten tanssityttöjä, strippareita tai videoesityksiä. Sen sijaan yleisön osallistuminen oli hurjaa. Kun tupa on täynnä faneja ja bändi kehottaa siirtämään pöytiä ja tanssimaan, niin harvemmin se Telakalla silti onnistuu. Nyt onnistui ja tunnelma olikin ehkä parasta mitä kyseisessä ravintolassa olen koskaan kokenut. Tarttuvaa, hikistä, kaunista, iloista... Joelin persoonallinen lauluääni vakuutti myös vahvasti. Ei ihme, että Rough Tradekin innostui bändistä. Selkeitä kesän kohokohtia.
Ilkka Valpasvuo
