16.05.2005
Shrine Auditorium/Los Angeles
Pari päivää ennen pelimaailman suurimpia messuja pidettiin Los Angelesin Shrine Auditoriumissa erään ison firman lehdistötilaisuus, jonne oli kutsuttu mm. toimittajia, jälleenmyyjiä ja pelifirmojen edustajia. Tämän jälkeen oli luvassa kemut, johon oli isolla rahalla palkattu esiintymään The Chemical Brothers ja The Killers. Tällaiset tapahtumat eivät ole bändille yleisön kannalta mitään antoisimpia, mutta lähinnähän näiden keikkojen tarkoitus on kasvattaa nollien määrää pankkitilillä.
Illan aloitti hyvin ensilevyllään itsensä läpi lyönyt, Las Vegasista kotoisin oleva The Killers. Keikka lähti liikkeelle Jenny Was A Friend Of Mine –rallilla, joka sopii yhtä hyvin Hot Fussin kuin illan aloitusbiisiksikin. Tappajat osaavat kyllä tehdä tarttuvia biisejä ja tämä kappale on hyvä esimerkki siitä. Vaikkei bändiä olisi ennen kuullutkaan, niin kyllä ensimmäisellä kerrallakin mainiosti rullaava Mr Brightside, kunnon synkkapoppibiisi On Top, sopivasti junnaava Indie Rock And Roll, haikea Believe Me Natalie ja hauskan nimen omaava Smile Like You Mean It pistävät pään nyökkymään, ilmaisen juotavan kolistessa päähän.
Bändi käytännössä soitti rutiinilla koko levynsä läpi, jättäen luonnollisesti suuren hittinsä, Somebody Told Me, keikan loppupuolelle. Settiin ei kuulunut mitään ylimääräistä sooloilua tai covereita. Vaikka musa oli hyvää, niin eniten hämmästytti The Killersien karisman puute lavalla. Siinä missä basisti ja kitaristi näyttivät The Strokesien jäseniltä, jotka olivat syöneet jotain hapanta, niin laulaja Brandon Flowers tuntui olevan lähinnä pihalla. Bändin ongelma on siinä, että se ei ole musiikkinsa näköinen ja mitä se yrittää olla, niin sekin ehkä kannattaisi unohtaa. Perusjenkkipojulta näyttävä Brandon koittaa liikkeineen ja kajaaleineen näyttää eurooppalaiselta rokkarilta, onnistuen siinä kömpelösti. Ainoa bändin jäsen, jolla oli kunnolla meno päällä, oli kannujen takana puku päällä riehunut Ronnie Vannucci. Toisaalta, kyseessä on aika ulkomusiikillinen puute ja The Killers on nuori bändi, joka on tehnyt erittäin hyvän esikoisen. Lisäksi on pakko antaa plussaa niiteillä päällystetystä syntikasta.
Illan päätti jo asemansa vakiinnuttanut, vähän jo paikalleen jämähtänyt The Chemical Brothers, joka soitti hittisuoransa aina Galvanizesta, Block Rockin' Beatsista ja Hey Boy Hey Girlista lähtien. Taustalla pyöri isolla screenillä näyttävää, jopa poliittista kuvitusta aina lähiöiden kerrostalosuorista pommikonearmadoihin, jossa Itä-Saksalainen, betoninmakuinen lähiökuvitus kohtasi luontoelokuvat ja vanhat mustavalkoiset sotadokumentit. Vaikka sali olikin tyhjentynyt, ei se kaksikon bileitä haitannut, vaan herrat vetivät innolla isojen biittien settinsä läpi. Tosiasia kuitenkin oli, että väsymys ja hivenen monotoninen tykitys teki tehtävänsä ja loppupuoli keikasta alkoi jo uuvuttamaan. Osasyynä tietysti on se, etten ole kemikaaliveljien suurimpia faneja.
Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
