Julkaistu: 11.01.2005
Arvostelija: Miika Jalonen
Island
Ei ole vaikea päätellä, miksi vallankin britit ovat hullaantuneet The Killersiin; onhan bändin soundi miltei toivekonserttimainen potpuri 80-luvun kohtalokkaimmasta brittirockista. Nostalgian ja kohtalokkuuden yhdistettyä kutsua on todistetun hankala vastustaa, vallankin kun se tarjotaan näin kirkasotsaisella paatoksella. The Killers ei tietenkään ole ainoa retroilija, mutta toisin kuin moni muu, se onnistuu luomaan tämänhetkisestä nuoruudesta ja jo kadonneesta ajasta jatkumon, jonka pakahduttavuus on melkein pelottavaa.
Tavoitettavissa olevien ja tavoittamattomiin lipuneiden haaveiden kehällä pyöriessään The Killers tavoittaa parikin täysosumaa, joiden potentiaali on tullut tutuksi myös kotimaisilla radioaalloilla: Jenny Was A Friend Of Mine on The Cure-basson kuljettama tragedia ja Somebody Told Me säkenöivä, kertosäkeessä discoksi ryöpsähtävä hitti. The Killersin puolesta puhuvat myös keskivertoa paremmat sanoitukset, jotka ovat yhtyeen “murhatrilogian“ kahdessa biisissä (jo mainittu Jenny Was A Friend Of Mine ja Midnight Show) kuin kevytversio James Ellroyn houreisista ryöpytyksistä.
Aivan jokaista raitaa taidolla lainaava nuori bändi ei onnistu elävöittämään ja jatkossa tilaa saisi löytyä omillekin metkuille, mutta monella suunnalla hypetetyksi levyksi Hot Fuss on silti enemmän kuin lupaava. Ehkä tulevaisuus on sittenkin The Killersin. Vai menneisyys?
80-lukuisesta kohtalokkaasta brittirockista ammentava nelikko Las Vegasista.
Kotisivut: www.mogstar.com/thekillers
(Päivitetty 16.07.2007)
Kommenttien keskiarvo:
Kuten jo todettu, Jenny was a friend of mine on niin mieletön pelinavaus, ettei siitä ehdi toipua vielä kummastukseseni sinkuksi valitun Mr. Brighsiden aikana, Somebody told men ansiot kaikki tietävät varmasti jo liiankin hyvin. Levyn muista ässistä kannattaa mainita upean kiihkeät On top ja Midnight show sekä letkeä, kovasti The Strokesilta kuulostava Change your mind. Kiekan kruunaa mahtavan ironinen bonusraita Glamorous indie rock`n`roll.
Minua levyssä häiritsee eniten peräkkäin tulevat ja melko pitkästyttävät All these things I`ve done ja Andy you`re a star sekä loppupuolella samanlaisen parivaljakon muodostavat Believe me Nathalie ja Everything will be alright. Kaikki ovat sinänsä ihan hyviä biisejä, mutta peräkkäin asetettuina hieman puuduttavia.
Kitarat vinkuvat, synat kuulostavat pirun hyviltä ja yleinen saundimaailma hakee vertaistaan. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?
Terveisin: tYtöt turusta