Rubik, Jadecroon, Jermaine, Brightboy
06.05.2005
Jeejee/Tampere
Keikka-aktiivinen Club Kalalokki lenteli sähköisesti tällä kertaa Suomirockbaari Jee Jeessä, jossa olin – täytyy häpeäksini myöntää –vasta ensimmäistä kertaa. Hävyttömän halvalla kolmen euron lipulla (josta euro meni narikalle) sai nauttia kahden tamperelaisen ja kahden helsinkiläisen nuoren bändin esityksistä. Musiikillisesti mentiin heleästä popista indieprogen kautta voimapoppiin. Ei siis ehkä ihan perinteisintä suomirockia, mutta toki suomalaista rockia ja vielä sieltä mielenkiintoisimmasta päästä.
Helsinkiläinen Brightboy ei ole kovinkaan iäkäs yhtye. Vuonna 2004 perustettu, kosketinsoittaja Sami Suovan vahvistama nelikko kutsuu sivuillaan soitantoaan skandinaaviseksi melodiseksi pop-rockicksi, joka toisaalta on täysin totta muttei toisaalta vielä kerro hirveästi musiikista. Nähtävästi vasta toisella(?) keikallaan ollut bändi yhdistää livenä melko rokkaavalla tahdilla etenevän kitaramaalailun heleisiin, hivenen 80-lukuisan kuulaisiin koskettimiin sekä laulaja-kitaristi Antti Westmanin tukahtuneen puristavaan lauluun. Yhtyeen ikään nähden keikka sujui hyvin ja mahdollisia teknisiä ongelmia ei juurikaan yleisölle asti kuulunut. Antin laulu tahtoi alkukeikasta jäädä hivenen soiton alle, mutta tilanne korjaantui loppua kohden. Kitaristien musta kauluspaita – nahkasolmio –yhdistelmä oli ihan toimiva univormu, mutta mitään poseerausrokkia Brightboyn anti ei missään nimessä ollut. Vielä tällä keikalla ei selkeitä hittibiisejä omaan korvaani noussut, mutta kieltämättä yhtye tasapainoili tyylikkäästi mollin ja duurin välillä sortumatta ahdistavaan angstiin tai aivottomaan hymyyn. Hyvä esitys!
Tamperelainen tai ehkä pikemminkin pirkkalalainen Jermaine maalailee kiihkeästi etenevää emo-vallia korkealla, amerikanmakuisella melodiakaarella. Laulaja-kitaristi Pete Mäkelän positiivisen kaihoisasti jollotteleva laulutulkinta tuo nelikolle mukavasti omaa persoonaa ja selkeä fanijoukko tuntui kerääntyvän kotietua nauttivan bändin keikan alkaessa täyttämään lattiaa. Energiaa yhtyeessä on vähintään yhden illan tarpeiksi ja Exhaustedista tutun kitaristi Antti Loposen jopa sooloihin yltänyt kitarataiteilu vakuutti. Vaikka tällainen sokerin makuinen vauhtivallittelu ei välttämättä ole se kaikkein omin musiikkityyli meikäläisen makuun, täytyy antaa pisteet Jermainelle. Slovarimpi osastokin hallittiin hyvin ja yleisöä kosiskeltiin sopivissa määrin. Petessä yhtyeellä on vielä sellainen keulahahmo, joka taatusti joko ärsyttää tai ihastuttaa. Itse en ole ihan varma kumpaan leiriin kallistua. Samanlaista vahvaa persoonaa oli myös edellä Brightboyn Antissa, täytynee vielä huomioida. Jälkimaku keikasta jäi joka tapauksessa selkeästi plussan puolelle.
Silti illan selkeäksi kohokohdaksi nousi ainakin omalla kohdalla helsinkiläisen Rubikin keikka. Hitaasti kasvatetulla ja tyrmääviä äkkipysäyksiä tekevällä soitolla (alussa) nelimiehinen yhtye vangitsi kuulijan otteeseen, jossa loisti laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Artturi Tairan intensiivinen, hetkittäin miltei maaninen esiintyminen, missä turvassa ei ollut edes herran omat lasit. Kovasti Tommi Liimattaa muistuttava Taira tarttui tarvittaessa koskettimiin ja erilaisiin efekteihin, ja soitossa olikin vahvan progressiivinen yleismaku. Radiohead -makuisesta leijuntahumisevasta efektipopista siirryttiin sulavasti bluesimmin junnaavaan paahtoon ja takaisin – milloin kauniiden välihissutteluiden kautta milloin taas ylös vuorenrinnettä juosseen soiton loikattua harjan yli leijaillen kohti tyhjyyttä.
Keikan loppupuolella yhtyettä vahvisti vielä bonuskosketinsoittaja Lauri(?), joka finaalissa paukutti toista virvelirumpua kilpaa lyömäsoittaja Sampsa Väätäisen kanssa. Ja jos Artturista nousi ulkonäöllisesti mieleen Liimatta, oli Sampsassa paljon samaa lehtemme rock-spesialisti Che Jokelaisen kanssa. Tai sitten se oli vaan se tukka ja ne lasit...
Olipa Rubikin progeilevasta ja kokeilevasta soitannosta sitten mitä mieltä tahansa, ainakaan se ei missään nimessä ole mitään helpoimmin sulavaa kamaa. Enemmänkin kyseessä on ajattelua vaativaa, jopa haastavaa näkemystä, jota ei Jee Jeen yleisön jamittelusta huolimatta ehkä ensinnä tulisi mieleen tanssitella. Pikemminkin tilanteeseen soveltuisi sellainen tukanheittoon ja tärinään yltyvä jumitus, jota vaikkapa Circlen tai Magyar Possen keikoilla parhaimmillaan tapaa. Eipä silti, kyllä bändin soitannosta löytää myös paljon Led Zeppeliiniä ja sehän on jamittelurockia jos mikä. Vaikka Marko ei eepee-arviossaan vielä täysin vakuuttunut yhtyeen soitosta, oli Jee Jeen keikka yksi kuluvan kevään vakuuttavimpia.
Sitten vielä illan finaali. Kotikaupunkinsa parhaaseen A-ryhmään ainakin voimapopin iloisen menevällä saralla lukeutuva Jadecroon olisi miltei yhtä kova bändi kuin esikuvansa Weezer, jos kaikki biisit olisivat kerroiltaan yhtä tarttuvia kuin Silence, Kenny May ja se biisi jossa lauletaan fairy taleseistä ja nightingaleseistä. Myös mollivoittoisempi The Way They Do toimii hyvin livenä. Jadecroon on oppikouluesimerkki bändistä, joka kuulostaa hyvältä etenkin siksi, että kaikilla soittajilla tuntuisi olevan hauskaa soitella juuri sitä mitä tehdään. Siinä missä The Sugarrush intoutuu syljeskelemään toisiaan, maistuu Jadecroon sofistikoituneemmalta versiolta miltei samasta asiasta. (Olipas hieno sana...)
Kaiken kaikkiaan liki 200 kävijää tai jopa vähän yli vetänyt Kalalokki-klubi tarjosi monta hyvää esitystä eikä oikeastaan yhtään heikkoa tai vastenmielistä tuttavuutta. Hinta-laatu –suhde oli siis enemmän kuin kohdallaan. Etenkin Rubikin suuntaan armoitetun keikkakoneenne tähtäin kääntyy takuuvarmasti myös tulevaisuudessa.
Ilkka Valpasvuo
