02.04.2005
Heinolasta kotoisin oleva Karhuposse julkaisi vastikään desibelissäkin arvioidun Tunteesi raiskataan ep:n, jolla monumentaaliset matalalta käyvät murinakitarariffit ja suomenkieliset ahdistus-sanoitukset lyövät kättä. Suoria musiikillisia vertailukohtia ryhmälle ei tahdo löytyä maamme rajojen sisäpuolelta, eikä sen puoleen oikein Pohjois-Amerikankaan suunnalta. Karhuposse näet yhdistää uudemman ameriikan metallin ja suomalais-ugrilaisen synkkyyden niin sulavasti, että lopputulos on hyvin ainutlaatuinen.
Haastattelin Karhupossen rumpalia ja pääasiallista sanoittajaa Jugia yhtyeen kuulumisten tiimoilta. Tehdäänpä näin alkuun pieni historiankertaus, eli missä lepäävät Karhupossen juuret ja keitä kaikkia sen tarinaan on aikojen saatossa oikein kuulunut?
Bändi on perustettu Heinolassa heinäkuussa 1998. Ensimmäinen kokoonpano oli Lärä – Laulu / Kitara, Jartsa – Kitara, Jarkko – Basso ja Jugi – Rummut, eli ydinposse Karhupossessa on ollut aina muuttumaton. Tuolla kokoonpanolla soiteltiin kevääseen 2001, kunnes Antti tuli mukaan soittamaan koskettimia. Nyttemmin Antti on myös alkanut vetämään taustalauluja. Alussa Antti soitti myös levareita, joita voi kuulla aikaisemmilta äänitteiltämme.
Vuonna 2002 Lärä päätti jättää kitaran pois, jotta voisi keskittyä pelkkään laulamiseen. Ennen Jounia, joka tuli kuvioihin keväällä 2003, toimi Life Going Downissa silloin soittanut Ville keikkakitaristina muutaman keikan ja Villen jälkeen kitaristin paikkaa kävi kokeilemassa Ipa Heinolaisesta Dead Insidesta. Myös keväällä 2003 DJ Hepis kävi hetken pyörittämässä levyjä. Nyt vaikuttaa, että kokoonpano on löytänyt oikean muotonsa ja tällä vedetään toivottavasti aina!
Mielenkiintoisen seikan voin kertoa siitä, että ennen Kärhü yhtyettä meillä oli bändi nimeltä Entrails, joka oli kokoonpanolta lähes sama kuin nykyinen kokoonpanomme. Poikkeuksena se, että Entrailsissa oli kolme kitaristia: Lärä, Jartsa ja Antti (nykyään syna/laulu). Eli periaatteessa voidaan sanoa, että vain Jouni on kokonaan uusi mies bändissä
Karhupossen nimi oli alkujaan Kärhü, mutta vuonna 2003 se vaihtui nykyiseen Karhuposse -muotoon. Kyllästyittekö tavaamaan bändin nimeä merkki merkiltä, vai mistä moinen muutos?
Suurin piirtein noin. Jotenkin Kärhü on suomalaiseen suuhun liian kankea. Uran varrella sai kuulla jos minkälaista väännöstä nimestä ja moni jopa luuli, että bändi on ulkomaalainen. Karhuposse tuli nimeksi sikäli luontevasti, että nettisivujen osoite on aina ollut muotoa karhuposse, joten yksinkertaisesti päätimme, että siinä olisi täysin toimiva nimi bändille. Kyllähän nykyinen nimikin on herättänyt yllätyksiä tyyliin ”luulin et te ootte joku suomiräppi porukka”. Eipä sillä nimellä oikeastaan ole mitään merkitystä. Musiikkihan se on se tärkein asia millä loppupeleissä on merkitystä.
Yhtyeellä on nyt takanaan seitsemän vuotta ja yhtä monta julkaisua. Vieläkö seisotte jokaisen levyn takana, vai kulkeeko historiassa raja, jonka takaista aikaa ette laske nykyiseen Karhuposseen kuuluvaksi?
Periaatteessa kyllä. Ekoilta levyiltä ei olla soitettu biisejä keikoilla moneen vuoteen ja kämpälläkin, joskus lähinnä huvikseen. Biisit on menneet niin sanoituksellisesti kuin sävellyksinä kokoajan eteenpäin, eikä vanhoista ja uusista biiseistä, mielestämme, pystyisi rakentamaan hyvää kokonaisuutta. Muutoinkin meillä on sellainen tyyli tehdä biisejä, että ajan saatossa vanhat biisit vain jäävät pois setistä. Kehitys kehittyy.
Vanha materiaali ei siis oikein iske, ja kysyttäessä josko mahdollisesti joskus julkaistavalle ensimmäiselle pitkäsoitolle tulisi napattua mitään vanhoja biisejä, Jugi toteaa että hyvä jos uusimmalta ep:ltäkään pääsisi raitoja mukaan. Uudessa vara parempi.
Uudella "Tunteesi raiskataan" ep:llä huomio kiinnittyy loppuun asti hiottuihin ratkaisuihin ja soundeihin. Tuliko uutukaisesta juuri sellainen kuin siitä pitikin tulla, vai jäikö jokin asia tai pieni yksityiskohta harmittamaan näin jälkikäteen?
Kyllä ja ei. Aina on jotain mitä voisi parantaa tai soittaa toisin. Kokonaisuuteen pitää kuitenkin olla tyytyväinen. Kyllähän siellä on muutama paikka mitkä kieltämättä hieman harmittaa, mutta ei siitä sen enempää.
Sanoitusten teemat ja maailmat ovat ainakin omasta mielestäni aika synkkiä. Ovatko asiat tosiaan noin huonosti, vai kanavoituuko sanoituksiin niitä negatiivisia virtoja jotka vain pitää purkaa johonkin? Vähän niin kuin Stephen King, joka sanoo kirjoittavansa kauhua jotta saa aiheet ulos päästään ja pysyy siten täysijärkisenä.
Ei kai ne nyt niin synkkiä ole. Sanoitukset ovat ihan omaa elämää, niin koettua kuin nähtyä. Asioista on vain kerrottu se synkin laita, joita jokainen meistä joskus miettii. Kun kirjoittaa omasta elämästä sanat pysyvät maanläheisinä, sisältämättä mitään taidepaskaa, kuitenkin toimien täydellisenä kokonaisuutena sävellysten kanssa.
Eipä sitä juurikaan tule muuten synkisteltyä. Sanat vain on jotenkin luontevaa kirjoittaa hieman synkkään asuun. Veikkaan etten positiivisia sanoituksia edes osaisi tehdä. Useasti olen huomannut, että ihmiset ymmärtävät myös sanoitukset täysin toisella tavalla, kuin miten itse olen asian ajatellut, mikä on mielestäni kuitenkin vain hyvä, koska tällöin sanoitukset saavat ns. uusia ulottuvuuksia ja ovat kuuntelijoille henkilökohtaisempia.
Kuvaatte uuden ep:n musiikkia tähänastisen uranne raskaimmaksi ja tummimmaksi. En ole ikävä kyllä kuullut aiempaa tuotantoanne, joten kuinka jyrkästä muutoksesta tässä on kyse?
Varmaan suurin muutos on tullut sanoituksissa, jotka ovat menneet tummempaan suuntaan. Aiemmin sanoitukset sisälsivät hieman humoristisia piirteitä ja pikku nokkeluuksia. Tosin perussävy sanoissa on ollut aina alakuloinen. Toinen merkittävä muutos on ollut vireessä, joka laskettiin B:stä A:han, eli aika perkeleen alas. Ja nyt kyllä kitarat murisevat melkosta miehekkäästi.
Viidestä sävellyksestä jokainen on merkitty yhtyeen nimiin, sanoitusten tullessa puolestaan Jugin kynästä. Biisientekotapa onkin kuulemma rutinoitunut tiettyihin uomiin vuosien varrella. Ensin tehdään biisi kokonaan valmiiksi, ja vasta sitten on sanoituksen vuoro. Jugin mukaan demokratia toimii sävellystyössä yhtyeen sisällä täydellisesti, ja jokainen tuo kappaleisiin omia riffejään yms. joista sitten porukassa rakennetaan biisit. Ja biiseihin jokainen tekee itse omat juttunsa.
Karhupossen soundia voi kutsua mielestäni perustellusti ainakin raskaaksi, tukevaksi ja jyrääväksi. Miten itse kuvailisitte musiikkianne?
Raskasta suomenkielistä rockia. Kai se jotain sellaista on. Helpointa bändeille olisi, jos koskaan ei tarvitsisi miettiä, minkälaista musiikkia me nyt soitamme. Aina pitäisi olla mahdollisuus heittää levy soimaan, josta jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Myös vertailu toisiin bändeihin voi joskus antaaa hyvät suuntaviivat bändin musiikista, mutta toisaalta, useimmiten se voi johtaa vain harhaan.
Pohjois-Amerikan modernin metallin mestarit nousevat helposti mieleen uutta levyänne kuunnellessa. Onko kyse vain soundillisesta sattumasta, vai ovatko vaikutteet kenties tietoisia?
Aivan oikein. Suomessa on vasta nyt alettu tekemään mielenkiintoista musiikkia. Eli kyllähän ne vaikutteet aika selkeästi tuolta Ameriikasta tulee. Kyllä sitä studiossa selkeästi haettiin amerikansoundia.
Mitä mieltä olette Pohjois-Amerikkalaisen metallin tilanteesta? Jonkin sortin murrostahan on jo nähtävissä ja retrohenkisyyskin on taas kovasti kasvussa...
Tässä kohtaa se vaikuttaa oikein hyvältä. Bändin yhteisiä suosikkeja tällä hetkellä on Machine Head, Soulfly, Killswitch Engage ja Fear Factory. Tietty retrohenkisyys on kuultavissa myös meidänkin uusista biiseistä, joita te pääsette kuulemaan toivottavasti piakkoin!
Entä löytyykö suomesta yhtyeitä jotka ovat kanssanne (musiikillisesti) hengenheimoilaisia?
Toistaiseksi ei ainakaan ole vastaan tullut. Kyllähän täällä paljon raskasta musiikkia tehdään, mutta suurimmalla osalla bändeistä tuntuu valitettavasti olevan vaikutteet perinteistä mokoma-kotiteollisuus-niskalaukaus osastoa, mikä mielestäni on aika perseestä, koska ei Suomeen kahta Mokomaa mahdu. Stam1nan debyytti vaikuttaa oikein raikkaalta uutuudelta, tällä hetkellä jokseenkin tylsään suomimetalli skeneen.
Olette heittänyt viime vuodet harvakseltaan keikkaa. Helsingissä teitä ei ole nähty livenä sitten syksyn 2002, ja aika hiljaista on ollut muidenkin kasvukeskusten kanssa. Onhan tähän tulossa pikaista muutosta?
Juu kyllä on. Vuosi 2003 ja oikeastaan 2004:kin meni vähän penkin alle kun mulla oli vasemmankäden peukalon jänne tulehtunut ja sellaisen parantuminen on reilu vuoden homma. Tuntuu ettei se vieläkään ole kokonaan kunnossa, mutta ei se menoa haittaa. Eli kyllä keikkaa ois tarkoitus tehdä niin paljon kuin vain mahdollista.
Kaksi kitaraa, basso, rummut, koskettimet ja siihen päälle vielä laulu. Tuollaisella repertuaarilla orkesterista lähtee jo iloisesti ääntä. Kysyttäessä äänivalleista, ja etenkin niiden koosta, Jugi toteaa ykskantaan ettei heviä saa soittaa hiljaa. Herra ilmoittaa takovansa sitä paitsi rumpujaan niin lujaa, etteivät muut voi kuin yhtyä savottaan voimalla – muuten on vaarana jäädä taka-alalle.
Äänenpaineessa siis löytyy Possen ollessa lauteilla, mutta kuinka riehakkaiksi Karhupossen keikat parhaimmillaan käyvät? Entä onko koskaan vuorostaan käynyt niin, että yleisö olisi ollut täysin "kuollutta"?
Pieniä vammoja tulee joka keikalla jollekin ja jos ei kenellekään meistä niin sitten yleisölle. Kyllähän sitä välillä on niinkin käynyt, että meillä on ollut niin kivaa lavalla, että soittaminen on jäänyt toisarvoiseksi. Nyttemmin keikkoja on alettu soittaa biisien ehdoilla, eli silloin riehutaan, kun siihen on aihetta. Pääsääntöisesti jengi on melko mukavasti diggaillut ja ollut keikoilla mesissä, ettei ns. ”kuollutta” yleisöä ole koskaan ollut. Toki joskus keikat ovat sekä bändiltä että yleisöltä hieman rauhallisempia, mitä yleensä. Kandee tulla itse tarkistamaan niin tiedät.
Mietittäessä keikkojen parhaita puolia esiin nousevat ne tutut asiat. Jo se että saa soittaa omia biisejään yleisölle ja näkee väen reaktiot on hyvin tärkeää. Ja saahan siinä samalla matkustellakin – ja nähdä takahuoneita. Käytäessä läpi niitä ikävämpiä puolia esiin astuvat roudaaminen, tuo muusikoiden ikiaikainen vihollinen, sekä surkeat keikkapaikat. Pahinta kokemusta ei paljon tarvitse kysellä...
Kerrankin eräillä ”perseenreikä festareille” tapahtui kaikki mitä nyt keikalla voi mennä pieleen. Jartsalta hajosi kitaravahvistin, eikä ehtinyt soittaa kuin parissa ekassa biisissä. Lava pomppi niin paljon, ettei Antti voinut Skrätsätä. Multa tippui rummuista tomi kesken biisin, pellit pöyri kokoajan miten saattuu, niin ettei niitä voinut soittaa ja yhdessä vaiheessa lava rakennelmista tippui lauta mun päähän ja Jarkon molemmista bassoista katkesi hihna. Parasta tapahtumassa oli se ettei rummut joilla soitin tai Jartsalta hajonnut kitaravahvistin olleet omia.
Kuinka paljon musiikilliset esikuvat vaihtelevat bändin sisällä, eli tuleeko kovastikin rähinää kun pitää valita mitä musiikkia keikkabussissa kuunnellaan?
Toki kaikilla on omat mieltymykset, mutta myös yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, ettei koskaan ole tarvinnut musiikki valinnoista tapella.
Mitä mieltä olette internetistä musiikin ja tiedon hankintakanavana?
Netti on paras tiedonhankinta paikka, jos kyseessä on esim. bändi joka on tunnettavuudeltaan suurin piirtein meidän kokoinen. Sieltä voi etsiä bändistä tietoa ja parhaassa tapauksessa kuunnella biisejä. Kyllähän netti on tätä päivää ja se on vain hyvä juttu. Tietyt asiat ovat tulleet pikku bändeille helpommaksi.
Jos maailma loppuisi vartin päästä, minkä biisin haluaisitte vielä soittaa ja kenelle?
Hiljaa. Teille kaikille.
Ja näin lopusta puhuttaessa - lopuksi on vielä sana vapaa...
Jos ”Tunteesi raiskataan” ep on sinulle vielä vieras sukella nettisivuillemme www.karhuposse.com maistele biisien samplet ja tilaa levy.
Teksti: Mika Roth
Kuvat: Karhuposse
