29.03.2005
On The Rocks/Helsinki
Hiljattain nelibändiseksi kasvanut Hell On Heels kollektiivi otti pääsiäisen jälkimainingeissa On The Rocksin haltuunsa kolmen kokoonpanon voimin. Tämä yhteiskeikka ei ollut ensimmäinen jonka yhtymältä olen nähnyt, sillä olin paikalla kun Hell On Heels avasi keikkatoimintansa viime syksynä Stella Star Clubilla. Aikaa tuosta ensikoetuksesta on kulunut nyt reilu puoli vuotta, ja kun kollektiivin yhteisiä keikkoja on takana jo viisi, oli mielestäni oiva hetki katsastaa mitä kaikkea puolen vuoden aikana on muuttunut.
Spiral avasi illan hieman ennen kello yhtätoista omalla reippaan metallisesti poprockaavalla soitollaan. Vaikka toisen pääsiäispäivän jälkeinen tiistai näytti yleisön reaktioista päätellen olevan erittäin vaimea menopäivä, ei se yhtyettä pahemmin haitannut. Pienen mutta sitäkin tehokkaamman rumpusettinsä takana keppimies Driver Nielsen piti aivan omaa showtaan, luvaten biisien välissä kaikille lavan edustalle uskaltautuville oman pienen muovieläimen. Tiedättehän, sellaisen parin sentin mittaisen kivan lampaan, possun tms. joita myydään maatila-aiheisissa leluseteissä. Muu yhtye ei lähtenyt haastamaan yleisöä moisella rohkeudella, mutta ainakin omille huulilleni rummuttelijan meuhkaus toi hymyn. Persoonallisuus rules!
Neljän olemassaolovuotensa aikana kaksi demoa ja yhden ep:n julkaissut bändi osoitti hallitsevansa äänenpaineet esimerkillisesti, soittaen koko settinsä käytännöllisesti katsoen ihanteellisella volumella. Harmi ettei tämä harvinainen taito, laulajatar Stiinan esittämät tanssiinkutsut, tai edes luvatut muovieläimet saaneet väkeä kerääntymään lavan edustalle. Mämmejään ja pashojaan sulatteleva yleisö tyytyi vain taputtamaan kohteliaasti pöydistään, ja näin edettiin ihan loppuun asti. Niinpä rummuttaja päätti puolessavälissä settiä vaihtaa strategiansa ulospäinsuuntautuvammaksi, ja Spiral onkin ainoa yhtye jonka olen tähän mennessä nähnyt heittelevän yleisöään eläimillä.
Sitten viime kerran bändin yhteissoitto oli kehittynyt kauttaaltaan ja osa biiseistä, kuten vaikkapa Until We Meet Again tai hieman levottoman kuuloinen R.E.M. coveri The One I Love, taittuivat oikein mukavasti. Kokonaisuus jäi hyvistä osistaan huolimatta kuitenkin hieman vaimeaksi, bändi näyttää kieltämättä löytäneen oman juttunsa, mutta setistä löytyy vieläkin liiaksi keskeneräistä kamaa. Vahvat hetket nousivat tällä erää kuitenkin pääosaan, ja keikasta jäi hyvä maku suuhun - sekä lattialta löydetty pieni muoviporsas kouraan. Illan avausta voinee pitää tämän kaiken valossa onnistuneena.
Roudaustauolla koko rumpusetti rakennettiin käytännöllisesti katsoen uusiksi, joten aikaa kului hyvät puoli tuntia ennen kuin illan seuraava numero saattoi alkaa. Odottavan aika on pitkä, etenkin kun tietää odottavansa jotain hyvää.
Niinikään Helsinkiläinen Wave aloitti oman osuutensa lähes täysin pimeällä estradilla, ja lavavalot jäivät alun jälkeenkin palamaan aiempaa huomattavasti himmeämmin. Tämä sopi kieltämättä Waven melodiseen ja tummahenkiseen goottirockiin, tunnelma ennen mukavuutta. Yhtyeen tummahkosti rullaava soundimaailma oli suorastaan herkullisen täyteläinen ja ero niin viime syksyiseen Stellan keikkaan kuin etenkin See-through Hearsay demon äänimaailmaan oli suorastaan silmiinpistävä. Mira Warlatscheff vastasi jälleen paljosta kauniilla laulullaan, josta voitaisiin ehkä repiä vieläkin enemmän irti hieman rohkeammalla lähestymistavalla. Kitaristi Juha Palo kiskoi soittimestaan irti niin rosoa kuin melodiaakin aina tarpeen mukaisesti, ja myös rytmipuoli toimi moitteettomasti kun veljekset Kokko hoitivat hommat himaan.
Bändi potkikin kokonaisuutena persuksille oikein reilumman puoleisesti. Yleisö ei tälläkään erää intoutunut aplodeja kummoisempaan menoon, mutta mitäpä tuosta kun tarjolla oli näin korkeatasoista viihdykettä. Vielä kun Wave saisi maagisen lavasoundinsa tallennettua joskus studion puolella narulle, niin sekä kuulijat että kuunneltavat voittasivat todella paljon.
Miran harvat välispiikit jäivät lyhyiksi, joten biisejä vyörytettiin toinen toisensa perään hyvällä tahdilla. Jotain kappaleiden koukkuisuudesta kertoo se, että monet niistä muistuivat jo pienen pätkän jälkeen mieleen, vaikken ollut kuullut niitä yli puoleen vuoteen. Erityisesti Burning The Bridges, Heaven Ashes (meniköhän nimi sinne päinkään?) sekä jo em. demon kappaleet Big Bangs And Black Holes ja See-through Hearsay iskivät todella napakasti. Loppupuolelle säästelty coveri-kaksikko muodostui mielestäni suhteellisen turhasta Alice In Chains luennasta, sekä vastavuoroisesti aivan timanttisen kovasta Nick Cave & Kylie Minogue lainasta Where The Wild Roses Grow. Jälkimmäinen sulki samalla koko setin, joka tuntui loppuvan taas aivan liian nopeasti.
Ankkuriosuudella soittaneen Unshinen vuoroa valmisteleva roudaus alkoi välittömästi Waven lopetettua oman urakkansa, ja hyörinä lavan ympärillä jatkuikin aina siihen asti kunnes kellon viisarit painuivat lähemmäs yhtä. Alkuvuodesta levytys-sopimuksen solminut viisikko on piakkoin julkaisemassa debyyttialbumiaan Earth Magick. Bändi sai myös biisinsä Rowena's Song mukaan äskettäin julkaistulle Rautakanki kokoelmalle - eli kovin on nousujohteista Unshinen urakointi tällä hetkellä.
Pitkä tunnelmaa kohottava aloitusintro johdatti hitaasti setin alkuun ja kun bändi oli päässyt toiseen biisinsä oli todettava, että Unshine on kyllä sopimuksensa ansainnut. Sitten viime näkemän hommaan on hiipinyt mukaan tiettyä ammattimaisuutta, ja sanon tämän ainoastaan positiivisessa mielessä. Otettua edistysaskelta on vaikea osoittaa mihinkään tiettyyn kohtaan tai osa-alueeseen, sillä viisikon paketti toimii joka tasolla entistä paremmin. Kun Stellassa riehaantunut savukonekin pysyi tällä erää kurissa ja biiseistä jokainen spiikattiin, ei keikka jättänyt minkäänlaista varaa jossittelulle tai narinalle.
Unshinen musiikki on ensisijaisesti kitaroista voimansa ammentavaa, ja siellä täällä synilla koristeltua raskaampaa metallitunnelmointia puhtaalla naislaululla. Tunnustetaan että idea ei ole niitä kaikkein uusimpia, mutta viisikko pärjää erittäin hyvin tällä nykyään kovin suositulla saralla. Yhtye käyttää koneita, kuten monet kilpailijansakin, mutta harkiten ja hyvällä maulla. Tehosteilla biisien parhaita puolia sekä niiden melodioita korostetaan, ilman että nämä mausteet olisivat mitenkään itseisarvoisia. Vahvan setin biisinipusta etenkin em. Rowena’s Song, Snow White ja Heaven jäivät mieleen, eikä heikkoja lenkkejä löytynyt vahvasta metalliketjusta ainuttakaan.
Sitten viime kerran yhtyekolmikko Spiral, Unshine, Wave on saanut toverikseen niinikään naislaululla ja raskaammalla soitolla etenevän Deathlike Silencen, mutta tälle Rocksin keikalle tulokkaat eivät vielä ehtineet. Tästä eteenpäin kollektiivi esiintyy siis nelijäsenisenä, joten siinä onkin jälleen yksi hyvä syy lisää käydä Hell On Heelsin keikoilla.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
