Hell On Heels: Unshine, Wave, Spiral

Synkkänä vaikkakaan ei niin kovin myrskyisenä perjantai-iltana Stella Star Clubilla käynnistyi jokunen aika sitten perustetun Hell On Heels -kollektiivin ensimmäinen yhteiskeikka. Kollektiivin kaikki kolme yhtyettä esiintyivät perä jälkeen naisvokalistiensa johdolla.

Ensimmäisenä kolmikosta kapusi lavalle Spiral, jonka englanninkielinen energisen räiskähtelevä tummempi poprock olikin juuri sopivaa starttiainesta juhlalle. Vuosituhannen vaihteen tienoilla kasattu ryhmä on ollut samassa kokoonpanossa jo vuoden 2001 alusta lähtien, mikä näkyikin erittäin varmana ja lujan ammattitaitoisena esiintymisenä. Komeaääninen vokalisti Stiina täytti lavaa reippaalla liikkumisellaan, mutta eivät kitaristit Jeff Rude ja Hemikään mitenkään paikoillaan seisseet. Etenkin setin loppupuolella Jeff näytti innostuvan yhä vain enemmän ja vierailut lavan toiselle puolelle kollegaa tapaamaan yleistyivät. Basisti Glove näytti sitä vastoin juurtuneen kiinni lattiaan, mutta kun soitto kulki niin mitäpä tuosta. Ja väheneehän se yhteentörmäystenkin todennäköisyys lavalla kun sieltä löytyy yksi kiintopiste. Rumpali Driver Nielsen osoitti puolestaan hallitsevansa verbaalisenkin taituroinnin – etenkin yleisön kanssa.

Spiralin kahden kitaran vallit iskivät lujaa, vaan eivät liian lujaa, ja heti alusta lähtien soundit olivat erinomaisessa balanssissa. Niin säröä kuin eheämpääkin soundia monipuolisesti käyttelevä kepittäjäpari pystyi loihtimaan ilmoille joitain oikein koukukkaita rakennelmia, joita vokalisti vuorostaan tuki tinkimättä koko arsenaalillaan. Ainoa vakavampi heikkous, joka alkoi pitkin keikkaa erottua yhä selvemmin, oli kappalemateriaalin paha epätasaisuus. Parhaimmillaan bändi jyräsi todella mallikkaasti, mutta parin biisin aikana tuli olo, että nyt voisi olla vaikka juuri sopiva hetki käydä täyttämässä tuoppi...

Kaiken kaikkiaan Spiralin keikka oli kuitenkin positiivinen yllätys, sillä en ollut bändiä koskaan aiemmin livenä nähnyt. Jos Spiral saisi parhaimmat hetkensä tarttumaan studiossa nauhalle ei olisi kovinkaan vaikeaa ennustaa sille laajempaakin kaupallista menestystä.

Puolen tunnin breikki ja seuraavaksi esiintymisvuoron sai Wave. Yhtye olikin minulle jo entuudestaan tuttu, kiitos aiemmin tänä vuonna desibelissä arvioidun demon See-through Hearsayn. En ollut nähnyt tätäkään yhtyettä aiemmin livenä, mutta koskapa edellä mainittu omakustanne kuulosti lupaavalle odotin kiinnostuneena miltä bändi mahtaisi kuulostaa livetilanteessa.


Setti kiskaistiin käyntiin nopeasti ilman sen kummempia alkuseisoskeluja ja sainkin kokea heti alkuun pienen yllätyksen. Wave soundasi huomattavasti metallisemmalle ja runsaammalle kuin See-through Hearsayn kahdella raidalla, mikä sopi kyllä allekirjoittaneelle enemmän kuin hyvin. Jos aiemmin bändi oli vielä suhteellisen helppo niputtaa siihen suureen ja epämääräiseen joukkoon jonka yläpuolella lukee: ”englanninkielistä hardrockia goottimausteilla”, niin nyt tuo jako meni kyllä osittain uusiksi. Jos lokerointia on suoritettava niin sanoisin että livenä kuultuna yhtyeen musiikki on lähinnä melodista, raskaampaa goottirockia reilun metallisin maustein.

Mira Warlatscheffin herkän oloinen mutta tarvittaessa hyvinkin vahva ja kantava lauluääni pääsi keikkatilanteessa selvästi paremmin oikeuksiinsa, etenkin kovemmissa irroittelukohdissa. Samoin kitaristi Juha Palon komea kitarointi oli selvästi elävämpää, rosoisempaa ja vahvempaa kuin demolla. Herran vähäeleisestä lavaliikkumisesta, raaoista skittasoundeista sekä soittotyylistä nousi jopa hetkittäin mieleen Type O Negativen Kenny Hickey. Myös basisti Marius Kokko ja rumpali Rami Kokko näyttivät saavan instrumenteistaan sekä itse keikasta erityisen paljon irti. Toisin sanoen Wave toimi livenä joka ainoalla osa-alueella huomattavasti paremmin kuin levyllä.

Biisilista oli rakennettu sopivan vaihtelevaksi ja suorempia, nopeampia paloja rikastamaan oli sujautettu muutama rauhallisempi raita. Yhtyeen kotisivuiltakin ladattavissa oleva Needles In My Ears vakuutti ”uusista tuttavuuksista” ehkä vahvimmin. Kuten arvata saattaa tämäkin biisi kuulosti livenä vielä paljon paremmalta. Setin loppuun oli varattu jo pari kertaa aiemminkin mainitun demon kappaleet, siten että ensinnä kuultiin ”b-puoli” Big Bangs And Blackholes. Hienon laulumelodian johdolla vaivattomasti tarttuva kipale kuulosti täsmälleen niin loistavalle kuin olin odottanutkin, eikä heti perään soitettu ”a-puoli” See-through Hearsay jäänyt puolta askelta enempää taakse. Viimeisenä biisinä tarjottiin coveri Nick Cave & Kylie Minogue duetosta Where The Wild Roses Grow, joka oli vedetty erittäin piikikkään ja jyräävän raskaan metallimankelin lävitse. Tämän biisin aikana etenkin rytmipuolen herrat päästivät itsensä täysin irti, ja lopputulos oli – hmm, vähintäänkin mielenkiintoinen.

Ennakkoon olin illan kolmikosta odottanut eniten Wavea, enkä joutunut pettymään. Bändin livesoundi on niin vahva, että mikäli hieman kovempi goottirock komealla naislaululla vähääkään uppoaa kehoitan katsastamaan yhtyeen livekunnon.

Kelloni viisarit näyttivät puolenyön hetken jo menneen kun lauteille nousi illan viimeinen yhtye Unshine. Debyyttipitkäsoittonsa julkaisua vaille valmiiksi saanut yhtye oli kutistunut levynteon aikana kuusikosta viisikoksi, ja nyt bändissä onkin kosketinsoittajan vakanssi avoinna. Tällä kertaa koskettimet oli korvattu koneilla, ja ratkaisu toimikin kommelluksitta läpi keikan.


Melodisempaan goottimetalliin kallellaan oleva bändi toi massiivisella lavasoundillaan mieleen niin Lacuna Coilin kuin vuosikymmenen takaisen Paradise Lostinkin, mutta vastoin kuin muilla illan bändeillä Unshinen musiikissa saattoi kuulla myös pieniä häivähdyksiä Norja-skenen suuntaan. Raskaista, hitaimmista instrumentaaliosuuksista nousi mieleen, että tällaista voisi syntyä jos Satyricon soittaisi Theatre Of Tragedykin Aégis levyä. Vahvoja ja selkeitä melodioita luovat kitarat saivat rakenteluunsa tukea niin koneosastolta kuin vokalistin puhtaasta laulusta.

Parin ensimmäisen biisin aikana vokalisti Susanna tuntui olevan hieman kipsissä, sillä laulu kuulosti alkuun väkinäiseltä, mutta mitä pitemmälle keikka eteni sitä paremmalta alkoivat vokaalitkin kuulostaa. Muu bändi oli sitä vastoin heti alusta asti erittäin rennolla tuulella, välillä ehkä jopa jo hieman liikaakin. Yleinen vapautuneisuus ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavoin itse soittoon, joka toimikin todella jämäkästi. Harri ja Jari kiskoivat kitaroistaan irti reilun ronskeja riffejä, jotka pitivät huolen siitä ettei meininki sortunut kynttilä-tunnelmoinniksi. Biisejä ei vaivauduttu turhan paljon spiikeillä esittelemään, mutta ainakin kolmantena soinut kipale (mikä sen nimi sitten ikinä olikaan) kuulosti erityisen hyvälle. Myös setin loppupuolella tarjottiin parikin todella kovan luokan rytyytystä, jotka nostivat odotuksia tulevalle pitkäsoitolle huomattavasti.

Yhtyeen suureksi vahvuudeksi on ehdottomasti laskettava se, ettei sitä voi suoralta kädeltä verrata mihinkään muuhun bändiin. Konepuolikin kuului juuri sopivasti siten, että se rikastutti soundia mutta ei määrännyt sitä. Kun vielä niin sävellykset kuin sovituksetkin toimivat ei valittamisen aihetta juuri jäänyt.

Unshinen pistettyä homman pakettiin oli aika todeta, että illan saldo oli erittäin hyvä. Kolme vahvaa yhtyettä, kolme tasokasta keikkaa ja kaikki kolme olivat vielä sopivasti erityyppisiä. En voi muuta kuin suositella kaikille tummemman/gootimman metallin ystäville kollektiivin keikoilla käymistä.

Teksti ja kuvat: Mika Roth