The Black Chaplin, Marble Frame, Streetcar, Proxima Centauri

Stella Star Clubin neljän bändin torstai-iltaa ei lumimyräkän aiheuttama liikennekaaoskaan pystynyt estämään, ja niinpä rockin loputtomia korpimaita päästiin lähestymään jälleen neljästä sangen erilaisesta suunnasta.

Hieman kello kymmenen jälkeen estradille kapusi kuusihenkinen kokoonpano nimeltään The Black Chaplin, joka karsituilla nettisivuillaan kertoo arvostavansa sellaisia yhtyeitä kuten Sonic Youth ja Joy Division. Kun sivuilta ladattava Distress kappale kuulosti vielä rupisesta äänenlaadustaan huolimatta erittäin kiinnostavalle, odotukset keikkaa kohtaan olivat korkealla.

Yleisöä oli heti alusta lähtien ahtautunut hyvä määrä lavan edustalle, ja kun The Black Chaplin vielä viritteli releitään hetken, ehdin hieman tarkastella bändin arsenaalia. Lavalta löytyi komean kokoiset "perinteiset" koskettimet. Sähkökitaristi vasemmalla laidalla, rumpali takarivissä, toinen kitaristi, ja naislaulaja - mitäs tuolla oikealla on? Ksylofonin soittaja - sekä vielä yksi soittaja, joka on varustautunut trumpetilla ja bassokitaralla, mielenkiintoista... Laskeskellessani tätä komean kokoista soitin ja soittaja määrää, surina ja vinkuna kääntyivät aivan huomaamatta ensimmäiseksi oikeaksi biisiksi.

The Black Chaplinin musiikkia ei voi noin vain lykätä mihinkään olemassa olevaan lokeroon. Useista pienistä tekijöistä tarkkaan rakennettu ja loppuun asti harkittu äänimaailma leikitteli kauneuden, taiteen ja kaaoksen rajoilla. Vähän kuin alkuaikojen taiteellisesti kunnianhimoisen Pink Floydin kokeellisuus ja innovatiivisuus tuotaisiin tähän päivään, ja sitä lähestyttäisiin Blur / Radiohead henkisellä pop-lähtöisellä ennakkoluulottomuudella. Ja mitä tästä vaikeankuuloisesta yhtälöstä saatiinkaan aikaiseksi?

The Black Chaplin onnistui venyttämään vajaan tunnin mittaisen settinsä ikuisuudelta tuntuvaksi konsertiksi, ja sanon tämän ainoastaan positiivisessa mielessä. Hypnoottisesti etenevät, pääosin akustishenkiset kappaleet kasvoivat ja muuntuivat yhä uusiin muotoihin. Soiton taianomaisuus toimikin hyvin, sillä hetkittäin huomasin vaipuneeni miltei transsiin ja unohtaneeni tyystin kaiken muun ympäriltäni - enkä ollut varmasti ainoa joka koki moisia hetkiä. Vaikka tunnelma oli välillä hyvinkin eteerinen, ei yhtye turvautunut pelkkään leijailuun, vaan myös menovaihdetta ja äänivallia osattiin tarjota, milloin moiselle oli tarvetta. Mikä parasta, poppoo osasi räjäyttää pankin myös tismalleen sopivalla äänenpaineella.

Sähkökitaristia lukuunottamatta jokainen jäsen soitti vähintäänkin kahta eri soitinta, ja erityisesti bassokitara vaihtoi taajaan haltijaa. Englanninkielinen laulu taittui suurimmaksi osaksi kahden vokalistin voimin, silloin kun kappaleissa laulua nyt sattui olemaan. Orkesteri ei esitellyt jäseniään, eikä sen puoleen juuri biisejäänkään, joten nimet jäivät kaikin puolin arvoitukseksi. Yhtyeen yleinen laatu ei sen sijaan jäänyt lainkaan epäselväksi, ja voinkin varauksetta suositella siihen tutustumista kaikille avaramman musiikkimaun omaaville. Kyseessä oli ehdottomasti tämän talven positiivisin keikkayllätys, ja täytyykin pitää vastaisuudessa silmällä orkesterin edesottamuksia. Keikan ainoa kauneusvirhe oli puhtaan tekninen, kun setin alkupuolella temppuilleet mikrofonit aiheuttivat päänvaivaa.

Vuodesta 2002 toiminut Marble Frame on aiemmin esiintynyt Desibelin sivuilla kahden biisin mittaisen promosinglensä tiimoilta. Maistiaisen arvioinut kollegani Walbu nosti kyseisen promon yhdeksi alkuvuoden mielenkiintoisimmista kitararock tuttavuuksista, joten odotin bändin settiä suurella mielenkiinnolla. Nelihenkinen orkesteri kapusikin nopeasti himmeiden parrasvalojen alle, ja potki heti alusta lähtien mukavan runsaslukuiseen yleisöönsä liikettä. Vokalisti/kitaristi Niklas Lindqvistin persoonallinen laulutyyli kiinnitti heti kärkeen huomiota, tyyli samoin kuin Lindqvistin omannäköinen puhdas lauluääni jakavat varmasti mielipiteitä. Itse pidin herran englanninkielisestä ulosannista, joka sopi kitaravetoiseen rock-rymistelyyn mielestäni saumattomasti.

Toisena soitettu November Turned Out to Be a Tragedy vakuutti viimeistään bändin kyvyistä, ja tästä eteenpäin se hallinnoikin estradia ja yleisöään kiistatta. Marble Framen setistä löytyi niin rauhallisempaa maalailua kuin rankempaakin runttausta, ja ainakin tällä erää runttausosasto tuntui voittavan. Kiihkeimmillään kitarointi kääntyikin jo kunnon vallitukseksi, mutta mistään aivottomasta mätkeestä ei tällöinkään ollut kyse. Erityisesti biisien sovituksiin oltiin keskitytty kunnolla, ja yhtye tuntukin jatkuvasti välttelevän niitä ilmeisimpiä ratkaisuja. Suurimmassa osassa biiseistä vilahteli runsaasti pieniä yksityiskohtia ja koukkuja, jotka pääsevät varmaan täysin oikeuksiinsa vasta useamman kuuntelukerran myötä. Livetilanteessahan nämä eivät ole niin tärkeitä tekijöitä, sillä tämän kaltaiset vivahteet ovat niitä mausteita jotka lähinnä pitkittävät ja värittävät biisien eloa siellä kymmenennen kuuntelukerran tuolla puolen.

Marble Framen keikkaa vahvistivat vielä lähestulkoon täydelliset soundit, jotka tukivat biisejä entisestään. Kun soittotaitoakin löytyy joka tontilta vaikka muille jakaa, ei valittamisen aihetta löytynyt tiukimmallakaan suurennuslasilla. Ei se Walbu orkesteria tosiaan turhaan kehunut, ja luulenpa että tästä poppoosta kuullaan vielä yhtä ja toista.

Väliin todella lyhyt roudaustauko, ja aivan kuin tyhjästä lavalle olikin jo ilmestynyt seuraava esiintyjä. Niinikään tämän vuosituhannen puolella perustetun Streetcarin tyylikkäillä kotisivuilla yhtye määrittelee musiikkinsa jotakuinkin sielukkaaksi indiepop-rockiksi, johon vaikutteita on saatu niin uudelta kuin vanhaltakin mantereelta. Määritelmä on osuva, sillä harvoin olen kuullut yhtyettä joka olisi onnistunut sulauttamaan musiikissaan amerikkalaisen ja brittiläisen kitararockin perimän näin tasapuolisesti.

Bändin hyväntuulista ja kiireettömällä tavalla rosoista soittoa sävytti voimakkaasti Petteri Herton groovaava basso, joka toi sopivaa notkeutta ja taittoa jo muutenkin tarttumapintaa omaaviin kappaleisiin. Streetcarin pääasiallinen laulaja ja toisesta kitarasta vastaava Ville Pelttari toi kappaleisiin vielä huomattavasti lisää imua viipyilevällä, puhtaalla ja aksenttivapaalla englanninkielisellä laululla. Lainatakseni erästä paikalla ollutta; "tämä on musiikkia, jota kuunnellessa tulee väkisinkin hyvä ja rauhallinen olo". Streetcar voisikin tehdä maailmanrauhaa edistävän teon lähettämällä CD:llisen musiikkiaan Valkoiseen Taloon... The Scaramangas nimisessä orkesterissa vokalistin tonttia hoitava Martin Panelius liittyi Streetcarin rivistöihin yhtyeen 1-vuotis keikalla, ja on siitä lähtien soittanut bändissä toista kitaraa. Kitaroinnin lisäksi Panelius lauloi Stella Starin illassa joitain stemmoja, sekä setin alkupuolella oikein yhden kokonaisen biisinkin. Pelttarin ja Paneliuksen lauluäänet eroavat sen verran toisistaan, että moista kannattaisi kokeilla ehkä hieman useamminkin.

Tällainen hieman Crash / Verve tyylinen täyteläisen aurinkoinen ja häpeämättömän poppishenkinen veivaus ei ole ihan meikäläisen kuppi teetä. Rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Streetcar hoiti hommat himaan komeasti. He jotka tämän tyyppisestä musiikista pitävät, saivat varmasti keikasta paljon irti.

Rajattoman tuntuisessa maailmankaikkeudessa oman aurinkomme lähin tähtinaapuri on Proxima Centauri. Tuo Kentaurin tähdistössä reilun neljän valovuoden päässä sijaiseva himmeä M-luokan tähti on syntynyt joskus tuntemattomissa ajan alkuhämärissä. Illan viimeisenä orkesterina lavalle kavunnut nelihenkinen Proxima Centauri on sen sijaan hieman tuoreempi tapaus.

Kuten kovin usein aiemminkin viikkoiltaisin, niin myös nyt väki oli vähentynyt jo reippaasti kellon viisareiden lähestyessä yhtä yöllä, ja jotain kuittia yleisön vähyydestä bändin laulaja/kitaristi heittikin. Kahdella kitaralla ja aktiivisesti poukkoilevalla rytmipuolella varustettu bändi ryki ilmoille englanninkielistä, Kingston Wall meets Radiohead henkistä rytistystä. Niin sävellykset kuin sovituksetkin olivat paikoin hyvinkin kunnianhimoisia, jopa siinä määrin että taidot olivat jo kovilla. Mutta tärkeintähän on liike, ja sitä Proxima Centauri tarjosi koko rahan edestä. Huudoksi kääntyvä englanninkielinen laulu palveli hyvin tarkoitusta, muuttuen hetkittäin sanallisesta viestinnästä yhdeksi kovaääniseksi instrumentiksi. Myös yhtyeen pääasiallinen kitaristi, joka näytti olevan soittimensa soundeista enemmän kuin tarkka, liittyi loppukeikasta mukaan huutohommiin. Tuloksen perusteella olisi kannattanut liittyä jo aiemminkin.

Nähtävästi joka illalle on varattu tietty summa teknisiä murheita, ja koska kaksi edellistä bändiä olivat jääneet niistä paitsi, oli Proxima Centaurin jo todennäköisyyksienkin nimissä pakko kompastua niihin. Soundeissa ilmeni pientä häikkää jo setin alkupuolella, mutta toiseksi viimeisen biisin lopulla basso lakkasi yht’äkkiä soimasta kokonaan. Onneksi ongelma saatiin korjattua muutamassa minuutissa, ja bändi saattoi sulkea keikkansa juuri ennen puolta kahta. Kovin oli vielä epätasaisen ja keskeneräisen kuuloista, mutta samanaikaisesti myös lupauksia antavaa. Erityisesti yksi tuoreempi biisi nimeltään Swamp (?) kuulosti hyvin freesille ja uusia uria avaavalle.

Viimeisen setin loputtua olikin aika napata takki narikasta ja suunnata tuulen sekä tuiskun läpi kotia kohti. Illan anti oli jälleen monipuolinen, ja yhteensä yli kolmen tunnin livemusiikkiannoksesta riittää taas purtavaa joksikin aikaa.

Teksti ja kuvat: Mika Roth