16.03.2005
Telakka/Tampere
Telakan Fonefolk –illassa kuultiin niin bändisoitantoa, duoa kuin soolotunnelmointiakin. Illan aloittaneen akustisella kitaralla ja viululla aseistautuneen Oscar Garderobin esityksessä maistui etenkin mieskitaristin omalaatuinen, puolikuiskaavan hempeä laulutyyli. Kitaranäppäilyn päällä soivat viulukuviot toivat mukavasti syvällisyyttä mollivoittoiseen soittoon. Meno olisi voinut helposti kääntyä lattean jollottelun puolelle, mutta Oskun garderoobilla homma pysyi mielenkiintoisen ja vangitsevan puolella kohtuullisen hyvin. Sen mieleenjäävämpiä biisejä en näin seuraavana päivänä pysty mieleeni palauttamaan, mutta kaksikkoa menee mielellään seuraamaan toistekin.
Kohtuu lyhyen keikan jälkeen deejiit Rouhento ja Partinen täyttivät väliaikaa toimivalla musiikkitarjonnallaan. Kirkan tulkintaa Neil Youngista ei kovin monelta muulta levynpyörittäjältä nykyjään kuule... Nelihenkinen Okra ei puolestaan oikein vakuuttanut. Naislaulajan laulelmat olivat parhaimmillaan sähköisen soittajakolmikon keskittyessä hissuttelevampaan soitantoon, kovemmin rokkaavissa ralleissa laulu tahtoi jopa peittyä. Eikä laulu ihan koko keikkaa edes tahtonut kantaa. Vieressäni lausuttu kommentti ”teatteriseurueesta musiikki-illassa” antoi ainakin meikäläiselle ajattelemisen aihetta. Ihan kivaa ja kepeää soitantoa, mutta valitettavasti armottoman keskinkertaista.
Kaikkea muuta kuin keskinkertaista ovatkin sitten metallisen kalskahtavalla myrkkyruiskukitaralla ja ”muinaisen” kuuloisella mikkivirityksellä itseään ilmaisevan Joose Keskitalon melankoliset pop-veisut, joita keventää herran ujohko lavakarisma ja hirtehiset sanoitukset. Vakavalla naamalla kerrotut väliturinoinnit eivät Joosen mukaan ole mitään hauskoja juttuja, mutta kovasti tuntui Telakalla olevan naurussa pitelemistä itse kullakin. Mielikuvituksella jopa Suomen Tom Waitsiksi yltävä laulava saarnamies yhdistää soittimensa omalaatuisen rämisevän soundin huuliharppuun, laulun ummehtuneen kuuloiseen haikeuteen ja keittää kokonaisuudesta koskettavan kaihoisaa ja samalla yllättävän tarttuvaa ”lo-fi-kantri-bluesia”, kuten Marko levyarviossaan asian kiteytti. Ei pidä unohtaa myöskään tarinoiden henkistä painotusta, josta Joose ammentaa vastapainoksi välillä jopa inhorealistisiin nykyelämän kuvauksiinsa. Telakalla radiosoittoakin saanut Luoja auta kaikui mieleenpainuvimmin, mutta myöskin encoressa soitettu virsi kosketti. Mielestäni setistä löytyi myös ennen kuulemattomia biisejä. Kokonaisuutena setti oli alusta loppuun asti tasapainossa ja siihen nähden monipuolinen, että Joose itsekin totesi samoilla soinnuilla kulkevien biisien menevän välillä sekaisin. Joistain laulajista se sielu vain kumpuaa niin vahvasti, että pienieleiselläkin musiikilla saadaan yleisö seuraamaan silmää räpäyttämättä. Joose on selkeästi yksi näitä harvinaisuuksia. Jopa edellistäkin keikkaa valloittavampi esitys.
Ilkka Valpasvuo
