24.12.2004
Olen lukenut Fun Lovin’ Criminalsista monenlaisia mielipiteitä. Osa löytää iloa ja poskettoman tarttuvaa venkoilua New Yorkilais-kolmikon hiphoppia, punkia, letkeitä bluessävyjä, soulia ja jopa trip hop –mausteita sekoittelevasta keitoksesta. Osa mielipiteistä on puolestaan melko kärkeviäkin kuittauksia kitaristi-laulaja Hueyn, basisti Fastin ja rumpali Steve-O:n yhtyeestä hiphoppia muihin elementteihin sotkevien suunnannäyttäjien perässähiihtäjänä. Ja tottahan se on, ettei vuonna 1993 perustettu FLC mitään niin radikaalia uutta tuonut tullessaan, kuin esimerkiksi Kalifornian punkkia ja funkia miksannut Red Hot Chili Peppers tai Ison Omenan kuuluisin cross over-hiphop –trio Beastie Boys. Joku voi tietysti olla tästäkin asiasta toista mieltä. Oli miten oli, ainakin minulle ”takakujien letkeän laiskojen pikkunilkkien” aurinkoinen, kiireetön musiikki on tuonut paljon iloa.
Fun Lovin’ Criminalsin taustalta löytyy Fastin ja alkuperäisen rumpali Steve-O:n (joka vaihtui 90-luvun lopulla herraan nimeltä Mackie ja milleniumin jälkeen Frank the Rhythm Masteriin) techno-duo, joka selittänee jotain tulevan yhtyeen monipuolisesta soundista. Teknoillessa herrat tottuivat lainailemaan ja yhdistelemään sulavasti. Blueskitaraa ahkerasti treenannut Huey löi viisasta päätä yhteen Fastin kanssa ja Steve-O:n innostuttua mukaan oli kokoonpano kasassa. Kämppiksiksi päätyneet herrat treenasivat ja nauhoittelivat asunnossaan sen verran, että saivat järkättyä itselleen keikkoja lähiklubeilla. Kuudennen keikan silminnäkijäksi sattui osumaan eräs EMI:n pomomies – seurauksena parin viikon studiosessio, josta suurin osa kului juhlinnan merkeissä. Vuonna 1995 julkaistiin neljän biisin eepee, jonka biiseistä kolme löytyy myös vuotta myöhemmin valon nähneeltä debyyttipitkäsoitolta. Tarkastelun kohteena olevan levytyksen jälkeen seurasi kaksi kelpo levyä vuoden välein, etenkin Barry White -cover Love Unlimitedistä mieleen jäänyt 100% Colombian sekä Mimosa, jolla yhtye coveroi loungella otteella muiden muassa itseään. Aika pitkälti kahdella ensimmäisellä levyllä luotuun laiskan hiphop-bluesin kaavaan yhtye palasi 2001 Locon kanssa, mutta aivan edellisten levyjen tapaista suosiota levy ei saavuttanut. Vuoden 2002 ”levy-yhtiö –kokoelma” Bag Of Hits kokosi kyllä hyvin yhteen suurimmat hitit, mutta yhtyeen jaloille astuttiin prosessissa. Niinpä tuorein levytys Welcome To Poppy’s vuodelta 2003 julkaistiin Sanctuaryn kautta. Yhtyeen kotisivujen mukaan seuraavaa albumia voidaan odotella syksyksi 2005.
Come Find Yourself alkaa yhtyeen soundin mainiosti kiteyttävällä tunnusraidalla Fun Lovin Criminals. Niskaa liikuttavaa letkeähköä rytmiä, sopivan meneviä torvia, Hueyn puhemaista räpäyttelyä, kulman kundien ilkikurista pikkunilkkeilyä ihailevaa sanomaa... Joka kerta kun biisi töräyttää torvien kanssa Stick ’em up, punk, it’s the Fun Lovin Criminals, meikäläinen hörähtelee – yhä edelleen näin vuosien ja useampien satojen kuuntelujen jälkeen. Passive/Aggressive tuo ”ison” kitarariffin kokonaisuuteen, The Grave And The Constant fiilistelee hiljaisemmissa, aurinkoisen kiireettömissä tunnelmissa hivenen trip hopahtavalla taustajuoksutuksella. Samaa henkeä viedään vielä pidemmälle John Barryn ja Hal Davidin mainiosta Bond-tunnarista We Have All The Time In The World versioidulla herkistelyllä eikä levyn pohtivin raita Methadoniakaan kovin kauas vaella samoilta kulmilta. Quentin Tarantinon kanssa luotu superhitti Scoopy Snacks pitää vakaasti politbyroopaikkaansa bile-letkeilyiden keskuskomiteassa Pulp Fiction ja Reservoir Dogs leffalainoineen ja Tones On Tailin Movement Of Fear -sämplellä, rennon ”höyryistä” lepuuttelua onnistuneen pakoretken päätteeksi tarjoilee mainio Smoke ’Em. Raskaasti säröilevä Bombin The L lainaa taitavasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdiä, kahdella versiolla levyllä soiva I Can’t Get With That toimii eräänlaisena Love Unlimitedin esiasteena. La di da di, free John Gotti tiputtelee Huey gangsterimuotokuvaa vaanivasti hehkuttavalla King Of New Yorkilla. Taustalta löytyy niin Ray Brown Trioa kuin klassista Straussia, keitosta annostellaan nykivällä funk-bassolla ja hillityillä kitaravingutteluilla. Alkupuolellaan levy tarjoilee sen verran timanttista materiaalia, että sen suurempaa kyllästymistä en ainakaan vielä ole kokenut.
Uninen Bond –maalailu pysäyttää ja jakaa levyn, mutta myös loppupuolelta irtoaa mainioita ralleja. Meuhkaava Bear Hug pistää liikettä lihaan, levyn nimibiisin vaaniessa jopa häiritsevän huomaamattomasti. Vaikka kertosäe on mieleenjäävä, alkaa FLC:lle ominainen kiireettömyys kääntyä hetkittäin itseään vastaan. Onneksi Crime And Punishment tuo jälleen hivenen lisää potkua, mutta kaiken kaikkiaan loppulevyn fiilistelyt jättävät hiukan liikaa uneliaisiin tunnelmiin. Herätyksen tuo bonusraidalla Coney Island Girl soiva viiltävä torvi, mutta jotta vauhtiin päästään kannattaa levy pyöräyttää uudelleen liikkeelle. Scoopy Snacks vielä kertaalleen, arskat naamalle ja radalle...
Ilkka Valpasvuo, bändikuva FLC/Renaud Monfourny
