17.11.2004
Klubi/Turku
Yhtäkkisen talven keskiviikkoilta ei saanut Klubia täyteen innokaasta rock-kansasta. Pikku hiljaa porukkaa valui paikalle kuitenkin mukavasti ja illan loppua kohden jopa lavanedustan täydeltä. Lapko, juuri ilmestyneen pitkäsoittonsa siivittämänä, oli illan kiinnostuksen kohde. Lämmittelijöinä toimivat uusi tuttavuus Myne ja ei-niin-asiaan-sopiva Kupittaa.
Turkulaisten neljän nuoren kundin kokoonpano, Myne, aloitteli yhdentoista jälkeen melodisen tummansävyisen rockailun merkeissä. Useamman vuoden eri musiikkityyleistä ammentanut kokoonpano oli ensitapaamisen arvoinen. Vaikka arvelimmekin bändin soitelleen ensimmäisiä keikkojaan, basson ja kitaran kielet katkeilivat, vähän väliä viritettiin, eikä mukaan kuulunut juuri yleisön kanssa jutustelua, oli kokonaisuudessa potentiaalia. Mikan laulussa oli voimaa ja persoonallisuutta, Veli-Matin kitara, Nikon basso ja Ilmarin rummut linkittyivät yhteen. Rumpujen voimakkuus oli tosin hieman häiritsevää ja peitti laulua liikaa alleen. Metallin sävyisessä rockissa oli tunnetta ja voimaa, mutta omaperäistä särmää olisi kaivannut lisää. Reilun puolen tunnin setti riitti vallan mainiosti tällä kertaa illan avaajalta.
Edellistä pumppua kokeneempaa esiintymistä kuultiin toiselta paikalliselta, Kupittaalta. Suomi-rock -meininki ei istunut iltaan parhaalla mahdollisella tavalla, eikä yleisö jaksanut innostua menosta. Taidokkaampaa soitantaa, mutta Kolmas Nainen tai muut suomi-tylsyydet mieleen nostanut trio olisi saanut vaihtaa valkoiset paidat mustaan, jotta jengi olisi voinut edes kuvitella diggaavansa. Lavalla pidettiin kuitenkin mukavaa tempoa ja esiintymistäkin tippui, joten muutama piste myös Ville Mätön, Jukka Virtasen ja Pasi Silvennoisen bändille.
Väsymyksen jo melkein voittaessa asteli seuraava trio lavalle. Vaikka kuinka olisi sänky kutsunut ja seuraava päivä stressannut, oli Lapkon esityksessä mukanaan vievää energiaa. Viime päivät tehokkaasti myös omissa stereoissa soinut bändin The Arms -debyyttilevy pääsi oikeuksiinsa myös keikalla. Alkuun heitettiin loistava Teacher Pain, josta edettiin eteerisen kiipivään Kill, Fuck, Die –biisiin. Pumpun esityksessä oli edelleen energiaa, voimaa ja aggressiivisuutta, vaikka aivan viime keväisen Klubin keikan tunnelmiin ei päästykään.
Luultavasti jokaisessa Lapkoon liittyvässä jutussa mainitaan bändin yhteydet Placeboon ja erityisesti laulaja-kitaristi Maljan vertaus Brian Molkoon. Siitä ei tälläkään kertaa päästä irti, kun itse bändikin kertoili kuuluisista sielunveljistään. Erityisesti livenä Malja on saanut ääneensä enemmän voimaa ja persoonallisuutta, eivätkä biisit muutenkaan kuulosta enää liian Placebolta tai Toolilta ärsyttääkseen. Pumpun musiikki on pääosin tummaa, melankolista, osittain jopa vihaista ja epätoivoista. Silti iloinen ja energinen ilme sekä esiintymisestä nauttiminen välittyivät vakuuttavasti. Erityisesti Malja on loistava esimerkki yleisön valloittamisesta olemuksellaan, vaikka välispiikkien puuroilu hieman ärsyttikin. Basisti Nordberg näytti tällä kertaa piiloutuvan mustien vaatteidensa ja hiustensa taakse, mutta Heikkosen rummut pitivät yhä voimaa yllä. Kokonaisuus oli jälleen mitä loistavin encoreine kaikkineen.
Nelli Korpi
