Tammerfest: My Own Summer

Suomen kaupunkifestivaalit ovat aikamoisessa laskukierteessä. Rehellisistä rockfestivaaleistakin aiotaan tehdä Pori Jazzin kaltaisia maksukykyisten ihmisten juhlia, jossa muina vuodenaikoina inhimillisen hintaisetkin artistit hinnoitellaan pilviin. Onhan niillä kännisillä ihmisillä varaa eikä ne kännissä välitä, onko se kymppi sinne tai tänne suuntaan. Onneksi joitain valonpilkahduksiakin löytyy. Yksi näistä on Tammerfestin yhteydessä järjestettävä My Own Summer, letkeä hengailu aivan ydinkeskustassa sijaitsevan puistolavan tienoilla, missä soittavat yleisölle ilmaiseksi muutamat hivenen pienemmät, mutta sitäkin kiinnostavammat orkesterit. Vaikka MOS olikin tänä vuonna vain yhtenä päivänä eli lauantaina, pääsi jo perjantainakin nauttimaan livemusiikista kyseisessä Tammerfestin hengausmestassa numero yksi. Rytmimusiikkiin keskittyvässä Piknik-tapahtumassa oli tosin muutamia selkeitä kömmähdyksiä; mistään ei saanut selville kuka soittaa ja milloin. Live-orkestereita (eli soittajia sisältäviä artisteja) piti olla kolme, mutta ainoastaan kuusihenkinen, mielenkiintoista hiphop-free jazz –hybridiä kirskunaan yltävillä äänillä esittävä Channel 9 pyörähti lavalla minun silmieni edessä. Olihan siellä myös pari MC:tä valmiiksi äänitetyn cd-r:n kanssa, mutta ei niitä oikein livebändiksi jaksaisi laskea. Enkä muuten vieläkään tiedä, keitä herrat oikein olivat? Joka tapauksessa, mikki pätki, cd-r jumitti ja toinen mikkimiehistä oli liiankin epävarma. Ensin harjoitellaan, sitten vasta yleisön eteen. Channel 9:nin suurin ongelma taasen tuntui olevan tarttuvuuden puute. Vaikka onkin kiva tuottaa ääntä monilukuisilla etnisillä ja perinteisimmillä bändisoittimilla, tarvittaisiin kokonaisuuteen hiukka lisää showmeininkiä. Mutta ihan mielenkiintoinen setti silti, etenkin yksi Cypress Hill -tyylinen veisu vakuutti.

Lauantaina Kirjastotalon puistossa vietettiin alkupäivä lasten Tammerfestiä, aikuisemmalle kansalle esimerkiksi Näsinpuistossa järjestetty Alakulttuurikansan picnic tarjoaa samaan aikaan leppoisaa ohjelmaa. Kuudelta alkavassa My Own Summerissa olikin sitten koko festivaalin antoisin esiintyjäkokonaisuus: Riihimäen herkistelypopparit Sister Flo, tiukkaa rokkitykitystä paahtava Sunride, menevää skapunkkia veivaava Evilsons, Tampereen alternative-skenen johtotähtiin lukeutuva Candy Cane sekä tiukkaa paahtoa ärjynnällä esittävä Frivolvol. Koska taaskaan ei ollut tietoa että kuka soittaa ja milloin, missasin 20 minuuttia Flon keikasta, joka yllättäen aloitti illan geimit. Petrin kitarassa korvannut Jarno ei sinänsä paljon sisäänajoa bändiin kaipaa, onhan mies jo aiemminkin ollut yhtyeen niin sanottu kuudes pyörä. Tällä keikalla näin Jarnon kuitenkin ensi kertaa lavalla Flon kanssa. Viisikko keskittyi soittamaan pääasiassa uusia kappaleitaan, mutta meininki oli näinkin iskevää. Samaen puolikuiskaavalla laululla ja Jannen improvisoivilla koskettimilla loistava bändi oli jo totuttuun tapaan livenä yllättävänkin rock, vaikka säröilyyn asti innostunut kitara sai pehmeää vastapuolta hempeästä laulusta ja ”söpöstä” pohjavireestä. Aurinkoinen puistoalue oli tupaten täynnä porukkaa, mutta Flon poppis ei ehkä ollut riittävän lumoavaa innostamaan kansaa ihan osallistumiseen asti.

Hirveällä kiirellä roudasi Candy Cane tarpeensa lavalle ja saman tien rähinä päälle. Markon naukuvalla äänellään johtama nelikko on kyllä kerta kerralta nautinnollisempaa seurattavaa. Vallittelevat kitarat, Tompan riehakkaasti repimä basso ja Antin tiukka rumputahti kuulosti hetkittäin jopa toiveikkaan valoisalta, mikä oli uutta aikaisempiin Cane-fiiliksiini verrattuna. Markon ärjyntäkään ei käynyt ensimmäisen biisin miksaushäslingin jälkeen liikaa korviin. Uudet kappaleet vakuuttivat, vaikkei vielä ihan Thankless -eepeen Feels Too Good When You’re Gone kaltaisia instant-hittejä ei uusista noin ensikuulemalta noussutkaa. Vanhempi kama taas... Bändi soittaa nykypäivänä niin tiukasti, että vanhatkin hitit saavat aivan uutta ilmettä. Hyvää lupaa syksyn pitkäsoittoa ajatellen.

Ainoa bändi, jota en ollut ennestään kuullut oli hoocee-maailmoissa pyörivä Frivolvol. Neljän hengen bändiltä löytyy rutosti kokemusta moninaisista poppoista ja lavakokemus myös näkyi. Laulajan riehakas ärjyntä, kahden kitaran miltei poukkoilevat tykittelyt ja kiihdyttelevät rumputahdit pitivät vauhtia yllä kuin kiihdytysajoissa. Bändi sai myös yleisöä jonkin verran innostettua liikkumaan, vaikkei nyt mitään mosh pit –tunnelmaa sentään. Vaikka ärjyntä ei meikäläiselle putoa, täytyy myöntää Frivolvolin hoitavan erittäin tyylikkäästi oma hikinen leiviskänsä. Eniten yleisöä sai kuitenkin liikkeelle skapunk-retkue Evilsons, joka itsekin hämmästeli raivokkaasti jalkojaan nostelevaa ihmislaumaa lavan edessä. Del Shannon sai skapotkua E-wilsoneilta ja hyvinhän Runaway nosti polvia. Guns Of Brixton tippui kuin flyygeli pilvenpiirtäjästä eikä Stevie Wonderkaan tuottanut kosketinsoittajalla vahvistetulle nelikolle ongelmia. Hiki tuli, mutta aika perus skahumppaahan tuo poikain nykiminen on. Tanssimusaa parhaimmillaan...

Päätösakti Sunride soitti liian lujaa. Muutenhan jyrärokkipaahto on kyllä mitä mainiointa ulkoilmamusiikkia, mutta jotenkin hiukan tylsäksi tuo tykittely käy pidemmän päälle. Yllättävän tylsäksi, kun ottaa huomioon kuinka tiukasti viisikko rokkaa. Maneerit ovat sitä tuttua elvistelyä, kuten asiaan kuuluu ja kyllähän tuota riekkuisi tunnin jos toisenkin. Samaa soppakauhaa vain tuntuvat pyörittelevän liiankin monet rokkikuninkaat. Kokonaisuutena My Own Summer oli antoisa ja hyvällä säällä palkittu kohokohta festareilla, jonka ohjelma muilta osin olikin kohtuullisen tuubaa. Kun toinen ulkomaanstara David Johansenkin (New York Dolls) perui esiintymisensä, oli festivaali täynnä kalliita jokafestarin ja koko kansan yhtyeitä. Perinteinen Ratto -klubikin pidettiin Senssillä!!! Haloo!!! Ja jos pelkästä Disco Ensemblestä pyydetään 8 euroa, ei paljon lähdetä joka ilta kiertämään klubeja. Ainakaan meikäläisen tuloilla. Pitäisiköhän alkaa vaatimaan palkkaa?

Ilkka Valpasvuo