13.05.2004
Klubi/Tampere
Kaunis musiikki on yksi iättömimmistä asioista maailmassa. Kun musiikki onnistuu koskettamaan syvälle sinne jonnekin, voi sanoa kyseessä olevan musiikin lunastavan ”taivaspaikkansa”. Vaikka artisti sittemmin kääntyisi mihin tahansa kuralammikkoon rypemään, jää mieleen aina pyörimään se yksi erityinen valaistumisen hetki musiikin parissa, kun kyynisen välinpitämätön ulkokuori murretaan ja yhtäkkiä ei keksikään mitään sanottavaa, hyvää taikka pahaa. Mikä esimerkiksi meikäläisen tapauksessa on melkoisen harvinaista. Tampereen – tuon maailman depechemodeimman sisämaakylän – Klubilla oli tarjolla kaksikin tuollaisiin pysäyttäviin musiikkielämyksiin kykenevää orkesteria, toinen kotimaasta, toinen aina Brittein saarilta asti. Suomen kamaralla viimeksi 12 vuotta takaperin vieraillut, 80-luvun lopulla syntynyt Cranes houkutteli Tampereen poppikansaa tuvan täydeltä, mikä oli jälkeenpäin katsottuna vähintäänkin ansion mukaan. Osansa pienistä perhosista vatsanpohjassa oli myös juuri loistavan Tearcandy -debyytin julkaisseen Violan livesoitannon odottelussa.
Laulaja-kitaristi Rikun melodraamaattinen, kaihomielinen laulanta kohtaa Tommin puoliksi sähköisillä, puoliksi perinteisillä rummuilla luoman tahdin, Esan basson ja Anun leijailevat koskettimet karvaan hellivässä musiikkihybridissä, jossa riittää hetkittäisen diskopoljennon ansiosta liikettä, säröilyn ansiosta rockmunaa ja kuulaan herkkyyden ansiosta koskettavuutta. Pääasiassa Tearcandyn kappaleista koostuvaa settiä maustettiin myös muutamalla poikkeavalla raidalla, kuten yksi rajummin rokkaava ralli setin loppupuolella. Kuitenkin esimerkiksi nickcavemainen The Modern Nightness tarjoili sitä parasta Violaa, jylhän mahtipontista tulkintaa yhdistettynä pienimuotoiseen herkkyyteen. Yhtyeen live-esiintyminen voisi riipivän ilmapiirin takia jäädä melko etäiseksi ja jopa kylmäksi, mutta Rikun jaaritteluun taipuvaiset välispiikit pitävät kokonaisuuden mukavan leppeänä. Spiikit kun yleensä tapaavat päätyä Rikun ja Tommin välisiin vuoropuheluihin tyyliin: No mikä niissä rummuissa nyt vielä on? tai ehkä olisi parasta vain olla hiljaa. Rikun pidemmät pohdinnat Tommi katkaisee naputtamalla seuraavan biisin alkutahteja sisään. Hilpeää.
Niin The Curea kuin The Smashing Pumpkinsia voi noin äkkiseltään pitää Violan hengenheimolaisina, ja siihen rooliin sopii myös illan pääesiintyjä Cranes. Rauhallisen Nuclear Beachin ja herkän City Silhouetten vaiettua Riku totesikin bändin kuuluvan kaikkien suosikkeihin, ja pienen roudauksen jälkeen monien odottama hetki sitten koitti.
Lavalle nousivat solisti Alison Shaw, tämän velipoika Jim kitaroineen, kitarassa ja koskettimissa vaikuttava Paul Smith sekä rumpali Jon Callender. Basisti Ben Baxter(?) nousi lavalle vasta toiseen kappaleeseen. Jo bändin asettumisessa lavalle näkyi homman nimi; Alison on bändin selkeä johtotähti. Omalaatuisella lapsenomaisella lauluäänellä itseään ilmaiseva Ali hurmasi salin samantein, yhtyeen rauhallisesta huminaleijunnasta rockaavampaan otteeseen vaihtelevan musiikin iskeytyessä miltei salakavalasti tajuntaan. Silmät kiinni keinuen eteerinen unipop vei mukanaan ja Alin tulkinta hellytti mieltä.
Kaksi encorea tarjoillut keikka näki myös laulajattaremme kitaran kera ja herrat taustallakin vaihtelivat välillä asemia. Sähköisiä äänimattoja, monipuolisia kosketinosia, pääasiassa keinuvan rauhallista tahtia. Välillä sitten toki hiukan rokattiinkin, mutta sitä eteerisyyttä unohtamatta. Ja vaikka Cranes voisi myös kärsiä etäisyydestä yleisöönsä, luo Alisonin herkkä esiintyminen mukanaan sellaisen intiimiyden tunteen, että melkein pystyy unohtamaan olevansa muutaman sadan muun ihmisen keskellä. Upeaa.
Cranes oli Suomessa neljän keikan verran, lämmittelemässä fanejaan muun muassa uunituoreen seitsemännen studioalbuminsa Particles And Wavesin tunnelmiin, joka tuli itsekin lunastettua mukaan, jopa ennen keikkaa. Toivottavasti seuraavaan tapaamiseen ei kulu aivan yhtä monta vuotta, sillä Portsmouthilaisyhtyettä voisi lähteä nauttimaan uudestaan vaikka samantein.
Ilkka Valpasvuo
