If Society

Desibelin tekemän Viola-haastattelun perusteella odotin nelikon debyyttipitkäsoitolta muutamaa astetta massiivisempaa otetta bändin melodisessa, kauniisiin sointukulkuihin yhdistyvässä säröilyssä. Mutta ei, vaikka melko nimensä mukaista musiikkia sisältävä Tearcandy onkin lisännyt runsaasti sähköistä särinää verrattuna yhtyeen edelliseen tuotokseen, Acoustic Romantic 45 For The Jukebox In Your Heart -seiskatuumaiseen, säilyy Violan sointi silti pääosiltaan rauhallisen ja uneliaan kauniina, melodisena tähtiintuijotteluna. Ja hyvä niin. Laulaja-kitaristi Rikun ääni maalailee melodramaattisesti karvaan makeita hetkiä kehystettynä Anun helisevillä ja/tai unisilla koskettimilla sekä rumpali Tommin ja basisti Esan luomalla rytmillä, jota tarpeen mukaan maustetaan vielä rumpukoneen mekaanisilla soundeilla. Vuosien 1996-2003 aikana luodut kappaleet muodostavat mahtipontisesta minimalistiseen vaihtelevan kokonaisuuden herkkää, koskettavaa ja kaunista musiikkia.

Ensivaikutelma Tearcandystä nostaa mieleen toisaalta The Curen 80-lukuisine kaihomausteineen, toisaalta myös esimerkiksi The Smashing Pumpkins on onnistuneesti käyttänyt – melko lailla Violan tapaan – samoja kasarivuosikymmeneltä periytyviä aineksia tuoreilla mausteilla höystettynä rauhallisemmissa tunnelmoinneissaan 90-luvun puolessavälissä. Jos yhtyeen voi sanoa jollekin menneelle vuosikymmenelle kumartavan, olisi 80-luku kuitenkin kyseessä. Silti Viola maistuu pääasiassa omalta itseltään, vaikka selviä yhtymäkohtia löytääkin melko helposti. Kaunis ja koskettava musiikki on myös melko iätöntä, samaa vetoa tullee tuntemaan vielä vuosien kuluttuakin. Levy aukeaa Lovelightsin lähes hartailla viuluilla, joita humiseva kosketin ja Rikun kaihoisa laulu lähtevät viemään eteenpäin. Kappale kulkee hyvin mekaanisella tahdilla, kunnes kerrossa tahti reipastuu ja elävöityy. Naukuvan leijailevaa kitaraa, romanttista tunnelmointia, viulua ja sähköistä tahtia, olemme(ko?) 80-luvulla. Kiss And Break Up jatkaa junnaavan ja humisevan rauhallista mollimelodiamatkaa, pitäen koko ajan tahdin eteenpäin kulkevana. Ei nyt juosten, mutta vähintäänkin reippaasti. Biisin nosteesta tulee elävästi mieleen jo mainittu Pumpkins, mikä ei ainakaan meikäläisen kohdalla ole huono esikuva. songs start from a kiss and end with goodbyes...

Samaa Pumpkins –mausteista Violaa tarjoilee myös Always Never Last, mutta toiveikkaalla disco(?)biitillä. Kyllä kyllä, kaihomollisointujen yhdistäminen hilpeyteen onnistuu Violalta mallikelpoisesti. Toivoa paremmasta lupaa myös Anun reipas kosketinjuoksutus. Kiivaammalla sykkeellä ja mollivoittoisemmalla tunteella lähtee rykimään Halo Goodbye, rauhoittuen pohtivaan säkeeseen ja nousten taas taustalaululla vakuuttavaan kertoon. Violan aallokko on turvallinen, romanttinen ja särisevän kaihoisa, vaikka laiva keikkuu, loistavat tähdet taivaalla täyttäen mielet toivolla. Dempattuna starttaava My Troubled One hellii silittelevällä viululla, tahti on hidastunut rauhalliseksi tallusteluksi, keinutaan ja leijutaan. Astetta vauhdikkaampaan suuntaan askeltava Stargazing pitää jo nimensä puolesta sisällään paljon Violan ”perimmäisestä totuudesta”, tyylikkäästi liikutaan hiljaisista hetkistä juoksevaan säröilyyn ja takaisin. Levyn tummin kappale The Modern Nightness syleilee Nick Caven synkkää romantiikkaa keinuen, kyynel kiipeää silmäkulmaan. Nostetta säröllä ja takaisin unen synkkyyteen. Efektisellä taustabiitillä sykkivä Deepspeed on levyn koneistunein kappale, edustaen Tearcandyn toista puolta – juoksevaa toiveikkuutta. Lopuista kolmesta kaunokaisesta City Silhouette on akustispainotteinen keinuttaja kauniilla kitarasoololla, Nuclear Beach on rakastavaisten hetki tyhjällä rannalla vailla huolia tai surua rauhallisella konetemmolla, päättyen upeaan nosteeseen. Kaunis päätösraita Three Minutes Later tuudittaa kuulijan uneen laulun päätyttyä, leijaillen ja silitellen.

Iättömän kaunista kaihopoppia, yksi kuluvan vuoden kauneimpia kokonaisuuksia.