Nummirockin lauantai

Aamu alkoi lievällä ’aamupahoinvoinnilla’ ja ’juhannus-uupumuksella’ , mutta mikään ei auttanut: Sinisellä lavalla soittanut Mokoma oli ehdottomasti nähtävä. Uuden lehden suomalaisessa Trash-metal historiassa kääntänyt, keväällä julkaistu kolmos-levy Kurimus, oli kuluneiden viikkojen aikana tehnyt myyräntyötään ohimoiden takana.

Haamujen kaltainen, kevyesti väkijuomille tuoksuva, joukkio raahautui inhottavan kirkkaassa auringon paisteessa lavan eteen nauttimaan päivittäisen annoksensa Trashia – ja se totta tosiaan saatiin. Huolimatta aikaisesta esiintymisajastaan, tai kukaties juuri siitä johtuen, bändi oli aivan mielettömässä iskussa. Vaikka laulaja Marko Annalan kurkku taisi olla aika arkana, ei mies todellakaan säästellyt itseään, laulua tuki myös erinomaisesti kitaristien Aalto ja Saikkonen laulamat/huutamat stemmat. Tappobiiseistä erityisen iskeviksi livetilanteessa osoittautuivat Mene Ja Tiedä, Tämä Puoli ja täysin maaniseksi paahdoksi ajoittain kääntynyt Punainen Kukko. Myös bändin tekemä Death -käännös (!) sai raivokkaan haltioituneen vastaanoton. Hitaammista kipaleista Kasvot Kohti Itää ja kummasti rankistunut Teon Teoriaa toimivat hieman keveämpinä keitaina raskaan paahdon seassa, myös ensimmäiseltä levyltä napattu tyly hc-rypistys Viholliset oli muuntunut ovelasti settiin sopivaksi. Ja kyllä, kuultiin se yhtyeen trashtappohitti Takatalvikin viimein setin lopussa.

Mokoma osoitti että hyvän metallikeikan voi heittää vaikka keskellä kirkasta, kaunista juhannuspäivää, jos vain löytyy vääntöä. Seuraavan kerran on mahdollisuus todistaa tämä todeksi Tuskassa, jossa bändi heittää keikkansa lauantaipäivällä varttia vaille kaksi – että näin.

Kaikki yhtyeet eivät todellakaan ole osiensa summa. Kun bändin riveissä seisoo Ville Laihiala, Janne Kukkonen ja J.P. Leppäluoto, on mielestäni oikeus odottaa jotain parempaa kuin mitä Poisonblack pystyi tällä kertaa tarjoamaan. Kun yritys on puolinaista ja kappalemateriaalikin kuulostaa tasaisen harmaalta ei voi puhua kuin pettymyksestä. Toivottavasti niin Charonin kuin Sentencedin tulevat levyt osoittavat tämän episodin vain hetkelliseksi herpaantumiseksi. Niin, plussapisteitä Leppäluodon Kiss -paidasta ja komean kokoisista peililaseista.

Denigrate on ehkä yksi tämän hetken väärinymmärretyimmistä bändeistä. Viime kesäinen kestoriesahitiksi kasvanut Mombasa –renkutus kun ei voisi olla kauempana yhtyeen oikeasta musiikillisesta linjasta. Voisipa melkein sanoa, että koko hemmetin coverointi olisi kannattanut jättää tekemättä. No mennyt on mennyttä. Nyt Denigrate nousi Sinisen lavan lauteille epäkiitollisena tehtävänään soittaa ennen Timo Rautiaisen ryhmää, mikä heijastui hieman vaatimattomampana yleisömääränä. Kun yleisöstäkin jaksettiin huudella omaleimaisesti vähän väliä: ”Soittakaa Mombasa”, olivat bändin fiilarit selvästi hieman matalalla. Denigraten ongelmana on se niin yleinen materiaalin tasapaksuus. Jotkin kappaleet jaksavat kantaa oikein mukavastikin, mutta toisen luokan materiaalia on aivan liikaa. Toivottavasti yhtye saa vielä tulevaisuudessa mahdollisuuden näyttää osaamisensa.

Olen viimeisen kahden vuoden aikana nähnyt Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen aivan liian monta kertaa, jotta tämä keikka olisi ollut mitenkään ’must’. Jotenkin tuntui myös siltä ettei yhtyekään heittänyt itseään aivan täysin peliin, vaikka vetikin siihen asti festivaalien suurimman yleisön ison lavan eteen. Yleistä kiinnostusta lisäsi myös se, että tällä keikalla koskettimia oli soittamassa Nightwishin nokkamies Tuomas Holopainen.

Ensimmäisenä huomioni silti kiinnittyi basisti Nils Ursinin uuteen ’Rautiaisen-lyhyeen’ hiustyyliin, nyt enää kitaristi Petosalmi omaa jotain pään mukana ilmassa heilutettavaa. Keikka koki ikävän tauon, kun Elegian aikana katosivat miltei kaikki äänet, onneksi tauko ei kestänyt kuin muutaman minuutin ja yleisö pysyi rauhallisena. Kun äänet saatiin takaisin, ne kuulostivat itse asiassa paljon paremmilta, ja aikaisemmin hieman peitossa olleet koskettimetkin kuuluivat nyt huomattavasti selvemmin. Surullisen kaunis Alavilla Mailla alkoi nyt ainoastaan koskettimilla kuulostaen mahtavalle, todella hieno sovituksellinen kikka. Odotetusti Rajaton Rakkaus, Surupuku, Lumessakahlaajat ja Kuusikymmentäkaksi saivat ne suurimmat suosionosoitukset, mutta näiden kaikkien edelle nostaisin silti erittäin kauniisti sovitetun Lintu -kappaleen.

Rautiaisen lopetettua keikkansa lähti suurin osa yleisöstä kohti oluttelttaa ja leirintäaluetta, kansa oli saanut kaipaamaansa ja nyt oli virkistäytymisen vuoro. Hyvin monelle keikka näytti olleen lauantain toinen päätapahtuma ennen Lordin keikkaa.

Maple Cross oli minulle suuri tuntemattomuus, kulkiessani pikkuruisen Nummilavan edustalle katsastamaan bändiä. Ja keitäs siellä lavalla oikein olikaan? Embrazen kitaristikaksikko ja basisti muodostivat näemmä 60% Maple Crossista. Musiikillisesti yhtyeillä ei ole juurikaan tekemistä keskenään, sillä MC soittaa melko tiukkaa ruotsalaistyyppistä Heavy-rockia laulajan karjuessa palkeidensa koko potentiaalilla. Nyt yhtye jäi hieman aikataulun uhriksi, mutta ensi kerralla aion katsastaa koko keikan.

Lullacry / Sonata Arctica


Lullacry oli sitten viime näkemän (viime kesän?) vaihtanut laulajatarta, mutta bändi kuulosti silti yhä erehtymättömästi Lullacrylle. Niin hyvässä kuin huonossakin. Musiikillisestihan Lullacry liikkuu jossain hard-rockin ja heavy-rockin määrittelemättömässä välimaastossa, jossa ei ole pulaa yrittäjistä. Pienoiseksi hitiksi muodostunut Crusify My Heart nousi mukavasti esille, samoin myös aikaisempaa tuotantoa edustava Damn You, muuten kappaleet olivat kuitenkin turhan paljon toisiaan muistuttavia. Lisämiinusta myös Nine Inch Nailsin Head Like A Hole –kappaleen raiskaamisesta, sillä on asioita joihin ei allekirjoittaneen mielestä kannattaisi välttämättä koskea.

Sonata Arctica on takuuvarma live-esiintyjä, jonka keikat tulee festareilla aina katsottua. En omista yhtyeeltä ainoatakaan levyä, mutta silti jaksan aina seurata heitä mahdollisuuksien mukaan livenä. Nytkin keikka kulki oikein mallikkaasti eteenpäin, ei yllätyksiä, ei pettymyksiä, mukavaa viihdettä juuri sopivasti festivaaleilla nautittavaksi. Äijät ovat myös oivaltaneet, että jalan nostaminen monitorille ei vielä ole varsinaisesti energiseksi lavaliikehdinnäksi luokiteltavaa toimintaa, joten etenkin kitaristi painoi taas lavalla kuin sähköjänis. Kappaleet eivät ehkä tarjoa mitään mullistavaa auringon alla, mutta ovat hyviä omalla sarallaan. Taitoa riittää ja laulajallakin on riittävästi rahkeita. Keikka oli varmasti yhtyeen faneille mieleen.

Ja lisää suuria kysymysmerkkejä Nummilavalta. Before The Dawn on ehtinyt jo julkaista debyyttilevynsä My Darkness, mutta vasta nyt näin yhtyeen ensimmäisen kerran livenä. Bändin musiikillinen Shangri-La on jossain melodisen hard-rockin, heavy-rockin ja gootti-rockin välimailla. Välillä mieleen jopa nousi, että tältä To/Die/For saattaisi kuulostaa raskaampana (toivottavasti kumpikaan bändi ei vedä minua tästä hyvästä keulaan). Biiseissä oli joitain erittäin loistavia riffejä sekä melodioita, täytynee laittaa levy hankintaan.

Debyyttilevynsä Consequences Of Disobedience viime vuoden marraskuussa julkaissut Velcra on saavuttanut jo mainetta kovana livekokoonpanona, eikä turhaan. Pimenevässä Nummijärven yössä heitetty setti vakuutti ja sai lavan eteen pakkautuneen yleisön riehaantumaan vielä kerran, vaikka festariväsymys painoi takuulla jo monissa jaloissa.


Yhtyeen keikka käynnistyi tyylikkäästi, kun sekä kitaristi, että basisti aloittivat soiton pukeutuneina huppareihin ja liinoilla peitetyin kasvoin. Pian lavalle rynnännyt laulaja Jessi ei antanut armoa vaan piiskasi, usein raivoisalla, harvoin rauhallisella, laulullaan yleisöä. Bändi taas soitti erittäin timmisti kitaristi OD:n johdolla musiikkia, josta nousi mieleen helposti ainakin Manhole, Nine Inch Nails, Rage Against The Machine ja paikoitellen jopa rankin Red Hot Chili Peppers tai Prodigy. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta livenä tuo kuulosti aivan mahtavalta.

Mika Roth